Yliluonnollinen Pyhä-Näsi osa II: Taneli Santala ja Matti Mutila

Kuten todettua, Yliluonnollisen Pyhä-Näsin edellisessä osassa käsitellyn Hurstisten pariskunnan toiminta ei ollut yksittäinen irrallinen ilmiö, vaan osa Ruoveden seudun pitkää noitien ja tietäjien traditiota. Yliluonnollisen Pyhä-Näsin toisessa osassa tutustutaankin kahteen tämän jatkumon 1800-lukulaiseen edustajaan, Taneli Santalaan ja Matti Mutilaan.

Sekä Muroleessa vaikuttanut, ”Ruoveden suureksi noidaksi” kutsuttu Taneli Santala (1784–1848), että ”Ruoveden jumalanakin” tunnettu Matti Mutila (1780–1864) olivat aikanaan maankuuluja ammattinsa harjoittajia, joiden palveluksia käytiin pyytämässä pitkienkin matkojen päästä. Santalan nauttimaa kuuluisuutta kuvastaa esimerkiksi se, että hän päätyi Antero Wareliuksen näytelmään Vekkulit ja kekkulit vuodelta 1848, tosin Matti Santalan nimellä. Vielä Santalaakin etevämmäksi loitsijaksi mainitun Mutilan maineesta ja mahdista taas kertoo tieto, että muut ajan tietäjät pitivät häntä ”kuninkaanansa”.

Tuolloisesta kuuluisuudestaan huolimatta sekä Santala että Mutila ovat nykypäivänä vähän tunnettuja hahmoja. Kuten Hurstisistakin, heistä on myös ilmeisesti olemassa melko niukasti tallennettua tietoa – tai ainakaan se ei ole mitenkään helposti saatavilla. Paikallishistorioita ja -lehtiä penkomalla on kuitenkin onneksi löydettävissä joitakin kiehtovia ja hieman selkäpiitä karmiviakin juttuja. Niistä seuraavassa Pyhä-Näsin kulkijoita varten seulottu valikoima.

Taneli Santala

Taneli Santala syntyi Kurussa, Lammin talossa vuonna 1784 perheen nuorimpana lapsena. Avioiduttuaan vuonna 1805 hän asettui joksikin aikaa Jouttijärvelle, mistä muutti vuonna 1829 perheineen Muroleen Santalaan.

Noidille tyypilliseen tapaan Santala oli ilmeisesti kunnioitettu, mutta samalla myös pelätty henkilö, mitä ilmentävät hänestä kerrotut monet kauhutarinamaiset jutut. Hänen väitetään esimerkiksi piirtäneen verellään puumerkkinsä paholaisen sopimukseen ja näin vannoutuneen tämän palvelukseen. Kerrotaan myös ainakin kahta versiota tarinasta, jossa Santalalta neuvoa kysymään tullut henkilö on salakuunnellut hänen neuvonpitoaan pirun kanssa.

Kotiseutumme Murole -kirjaan tästä jutusta päätyneen version mukaan Santalan luokse tullut ”kaukainen kysyjä” pyysi tältä apua hevosensa löytämiseksi ja kuunteli seinän takaa kun piru kertoi Santalalle hevosen olinpaikan – ja myös paljasti, että heitä kuunnellaan salaa. Tämä suututti Santalan, joka uhkasi taittaa salakuuntelijan niskan. Piru kuitenkin totesi tämän olevan mahdotonta, koska vieras oli kolmen vahvan lukon takana siunattuaan itsensä kolmiyhteisen Jumalan nimeen. Tarinan mukaan vierailija otti jalat vikkelästi alleen ja löysi kuin löysikin hevosensa pirun neuvomasta paikasta.

Santala vaikuttaa olleen noituuden saralla varsin monitaitoinen mies. Hurstisten tapaan hänen väitetään muun muassa kyenneen olemaan yhteydessä vainajiin. Lisäksi kerrotaan hänen pystyneen pysäyttämään metsäpaloja pelkästään saapumalla palopaikalle. Santalan ei myöskään tarvinnut pelätä varkaita: hän saattoi jättää tavaransa vartioimatta minne tahansa eikä niitä varastettu – ja mikäli joku sellaista yritti, jähmettyi varas paikalleen kykenemättä liikkumaan.

Useissa Santalasta kerrotuissa tarinoissa esiintyvät papit tai kirkot, mikä onkin tavallaan luontevaa – toimivathan niin Santala kuin kirkonmiehetkin yliluonnollisten asioiden alalla. Eräässä tällaisessa tarinassa esiintyvät myös Santalan hieman erikoislaatuiset lemmikit. Kerrotaan nimittäin papin kerran nähneen Santalan kävelevän pappilan ohi ja huomauttaneen luonaan asioimassa olevalle miehelle, että siinä ”Santalakin menee nii koirais kanssa”. Mies katsoi, mutta näki vain Santalan, ei koiria lainkaan. Pappi neuvoi miestä katsomaan uudestaan vasemman käden nimettömän ja keskisormen välistä – ja niin näkyi kaksi isoa mustaa koiraa Santalan vieressä.

Pappeihin liittyy myös tarina Santalasta ja tietäjäkollegastaan Matti Mutilasta ruoveteläisissä häissä. Heikki Lammin jutusta välittämän version mukaan kaksikko tanssitti viuluilla hääväkeä yötä myöten, vaikka kummatkaan tietäjistä ”eivät kylläkään olleet tällä alalla erinomaisen edistyneitä taitomiehiä”. Paikallinen rovasti ja lukkari eivät katsoneet tällaista menoa hyvällä ja päättivät panna touhulle pisteen. Koska he eivät julkisesti uskaltaneet uhmata tämänkaltaisia soittoniekkoja, he toimivat vasta Santalan ja Mutilan mentyä kahville toiseen huoneeseen: tällöin lukkari voiteli rovastin neuvosta viulujen kielet rasvalla, jotta soittamisesta ei tulisi enää mitään. Kun soiton ja tanssin piti jatkua, kävi ilkityö ilmi ja Santala tokaisi: ”En minä paljon puhu, mutta tuhat tuhatta minä ajattelen”.

Kävikin sitten niin, että häiden jälkeen rovastin sormeen tuli kova särky, johon ei lääkärien konsteilla saatu lievitystä – ei vaikka rovasti matkasi Tampereelle asti apua hakemaan. Ruustinna päätti ottaa asian omiin käsiinsä ja lähetti rengin viinakannun kera noidan luo. Tämä pyysi heti rohtoja, mutta noita otti oman aikansa, vakuutti rovastin olevan jo kunnossa ja kehotti renkiäkin maistelemaan tuliaista. Rengin palatessa kipu olikin sitten häipynyt. Myöhemmin rovasti ihmetteli asian yhtäkkistä ratkeamista, jolloin ruustinna paljasti menettelynsä. Rovasti toki paheksui toimintaa vähintäänkin viran puolesta, mutta lie kuitenkin ollut lopputulokseen tyytyväinen – ja voihan olla, että hän ehkä myös salaa vakuuttui noitakeinojen tehokkuudesta.

Noituutta koskevaa tarinatraditiota sen syvällisemmin tuntematta voinee olettaa, että juuri tämänkaltaiset jutut, joissa noidat osoittautuvat pappeja etevämmiksi ja haastavat heidän valtaansa, ovat kyseisen perinteen perustavaraa. Varmasti rahvas koki kaiherrusta pappien valta-asemasta, mikä synnytti tarvetta kääntää se nurin niskoin – eli pudottaa pappeja jalustaltaan tai vähintäänkin nakertaa jalustan perustaa. Tarinat ja kaskut olivat ehkä ainoa rahvaan tähän tarkoitukseen käytettävissä ollut keino, ja mikä olisikaan sen tehokkaampi aihe kuin kansan keskuudesta noussut noita, joka pitää pappia pilkkanaan? Noitajuttuihin liittyvää pappien auktoriteetin kyseenalaistamisen tarvetta ilmentänee sekin, että ainakaan Santalaa ja Mutilaa koskevaa kerrontaa peratessani en ole törmännyt yhteenkään juttuun, jossa pappi olisi vetänyt loitsijoihin nähden pitemmän korren.

Ehkä karmivimman ja myös pappien auktoriteettia tehokkaimmin kyseenalaistavan tarinan mukaan Santalalla oli aitassaan jopa papin pääkallo. Ruoveden seudulla 1800-luvulla matkailleen ja muistitietoa keränneen Daniel Skogmanin mukaan Santala kokosikin itselleen ”hirmuisia välikappaleita”, eli ”ruumiin luita ja käärmeen nahkoja”. Tämänkaltaisia hurjia apuvälineitä esiintyy myös Skogmanin välittämässä kertomuksessa, jossa Ratalahden emäntä turvautuu Santalan noitumiskeinoihin kipeän silmän parantamiseksi

Kohta sisään astuttuani kiljahti noita nauraan. Asiani sanottua peitti hän terveen silmäni, rupesi sitten käymään ympäri huonetta ja kiroon niin paljon kuin sisältä lähti; tuli viimein, kolahutti minua silmäkulmaan ja sanoi: kohden käyköön. terveeksi tulkoon. Sekä sen verran näin, että myös tunsin hänen lyöneen ruumiin pääkallolla. Tuskan hiki peitti ruumiini. Voi rakas Jumala, ajattelin, päästä minä hengissä tämän julman käsistä; en ikänä anna itseäni tämmöisiin toimiin – enkä annakaan.

Tarina ei kerro, oliko kyseessä juuri mainittu papin pääkallo, eikä myöskään sitä, oliko loitsinnasta apua vaivaan, mutta ainakin toimitus teki potilaaseen vaikutuksen!

Santalan kuolemaan vuonna 1848 liittyy siihenkin – epäilemättä noidille ominaiseen tapaan – yliluonnollinen juttu. Kerrotaan nimittäin, että vietäessä Santalaa kirkkomaahan haudattavaksi, ei pitkän matkan vuoksi ehditty perille ennen huomenkellon soimista. Tällöin Santalan ruumis alkoi yhtäkkiä painaa. Kaksi hevosta veti suu vaahdossa vainajaa Ruoveden kirkolle ja lopulta perille päästyä tarvittiin kuusi miestä kantamaan Santalaa haudan lepoon.

Ruoveden kirkko ja kellotapuli noin 1910–1919. Kuva: Aku Satamo (Alkuperäinen valokuva: Vapriikin kuva-arkisto).

Santalan tila on edelleen olemassa ja sijaitsee Muroleen kanavalta kirkonkylälle kulkevan tien varrella. Noita-Tanelin itse rakennuttamaa taloa ei sieltä kuitenkaan enää löydä: se siirrettiin alkuperäiseltä paikaltaan 1930-luvulla ja lopulta paloi vuonna 1949. Samalla tuhoutui myös siihen asti säilynyt Santalan suuri kaappi, joka kuulemma piti vielä sisällään joitakin hänen tavaroitaan. Santalan tilan nykyinen isäntä Antti Moisio kertoo, että Tanelin ajoilta tilalla on jäljellä vielä ”Tanelin kuusi, jonka alla oli noidan mökki ja vanha kynttilälyhty, joka perimätiedon mukaan oli tuossa mökissä”. Kyseinen mökki tuli Moision mukaan puretuksi hänen isoisänsä toimesta 1930-luvulla. Kuusen ja kynttilälyhdyn lisäksi paikkakunnalla on jäljellä vielä muutakin: Moision mukaan Muroleessa asuu edelleen Tanelin jälkeläisiä suoraan alenevassa polvessa.

Santalan talot 1900-luvun alussa. Kuva: Aku Satamo (Alkuperäinen valokuva: Matti Luhtala / Vapriikin kuva-arkisto).

Matti Mutila

Skogmanin kerätessä tietojaan Ruovedeltä 1860-luvun alussa Matti oli jo kahdeksankymmentä, mutta edelleen reipas ja hyväkuntoinen. Hänellä oli myös Skogmanin mukaan oma ”noitahuone”, jossa oli hujan hajan pulloja, rasioita, kuivuneita kukkia, yrttejä ja ruohoja. Mutilan kerrotaan osanneen hypnotisoidakin potilaitaan, ja sairaita parantaessaan vahvistaneen lääkekasvien vaikutusta loitsuilla. Häneltä haettiin apua myös mielisairaille, joille oli Mutilassa oma ”hullujenhuone”: aitta, jonka seinässä oli rengas potilaiden kahlehtimista varten. Lisäksi kerrotaan, että kirkkojen ovetkin aukesivat Mutilalle itsestään ja että hän auttoi rikkautta tuovan kummituksen hankkimisessa Mustanmetsän taloon Tyrvään Sammaljoelle. Kuten Hetastiina Hurstisenkin tapauksessa, Mutilan väitetään ammentaneen noitataitojaan mustasta raamatusta. Noidan ja tietäjän maineestaan huolimatta Mutila toimi paikkakunnallaan myös luottamustehtävissä, kirkon sexmannina eli kuudennusmiehenä, ja vaikka olikin ehkä hieman pelätty, hän oli myös pidetty mies.

Eräässä Mutilasta kerrotussa tarinassa somerolainen isäntä tuli hakemaan häneltä apua veljensä surman selvittämisessä. Ruovesi-lehteen jutun välittäneen nimimerkki A. L.:n eli ruoveteläisen paikallistietämyksen suurmiehen Ahto Luutosen mukaan Mutila tapausta tutkiessaan muun muassa ”puhutteli pirtin nurkkakaapista jotain näkymätöntä henkeä, joka vastasi ääneen”. Kun Mutila meni ulos jatkamaan loihdintaansa, katsoi utelias isäntä sisälle Mutilan kaappiin, mutta ei nähnyt siellä kuin ”pääkalloja ja muita taikakappaleita”. Ja kun Mutila palasi sisään kertoen vainajan ruumiin olinpaikan, ”kadotti isäntä mielensä tasapainon, että järki meni”. Vasta pitkän ajan jälkeen hän palasi kotiinsa ”omituisena raukkana, joka ei puhunut eikä mitään järjellistä toimittanut moneen viikkoon”. Tuskin yllättävää on, että ruumiin olinpaikan suhteen Mutila oli osunut oikeaan.

Tällaisten Mutilan noitataidoista kertovien juttujen todenperäisyydestä on toki vaikea sanoa mitään näin pitkän ajallisen etäisyyden päästä, mutta kuten Kalervo Maunuksela on huomioinut, ainakin hänellä oli melkoisen kehittynyt psykologinen silmä. Tästä kertoo seuraava tarina Maunukselan välittämä tarina:

Käärmeet kuuluivat Matin parannus- ja tohtoroimisvälineisiin. Hän saattoi tehdä myös kepposia halutessaan varsinkin kokeilla lähimmäistensä heikkouksia. Palattuaan kerran Koverojärveltä kalasta oli hän kerännyt rantalouhikosta kopallisen kihiseviä kyitä, peittänyt kopan vaatteella ja jättänyt sitten saunarantaan. Kotiin päästyään käski hän kahden piian, sisarusten Ullan ja Tiinan, mennä noutamaan “kalakoppa” rannasta mutta koppaan ei saa katsoa, kalat muuttuvat silloin käärmeiksi! Tytöt menivät, mutta palasivat ”silmät selässä”.

Koverojärvi 1800-luvun loppuvuosina. Kuva: Aku Satamo (Alkuperäinen valokuva: Gustin Lojander / Vapriikin kuva-arkisto).

Hieman samantyyppinen on myös Maunukselan välittämä tarina kurulaisesta emännästä, joka tuli pyytämään Mutilalta kirousta naapurinsa pelloille. Mutilan kerrotaan antaneen kirouksen pyytäjälle säkin, johon tämän tuli koota läheiseltä niityltä kaksi kapallista painavia kiviä, kulkea säkki selässään suoraan kotiin levähtämättä ja taakseen katsomatta ja sitten kylvää kivet naapurin peltoon. Maunuksela arvelee, että kivet jäivät emännältä kantamatta, ja fyysisesti raskaammanpuoleinen loitsuohje oli Mutilan tapa näpäyttää pahantahtoista pyytäjää.

Maunuksela huomioikin, että pahan aiheuttamiseen Mutila ei ollut suostuvainen: ”[k]aikki mitä olen tehnyt, olen tehnyt syvästä hyvyydestä ihmisiä kohtaan”, kerrotaan hänen sanoneen. Tässä mielessä hän – kuten myös Heikki Hurstinen, kenties Santalakin – erosi edeltäjästään Antti Lieroisesta, joka saattoi osallistua myös vahingon tekemiseen, joskin vastahakoisesti ja vain ehdottomasti niin vaadittaessa. Lieroinenkin kuitenkin pesi kätensä asiasta toteamalla pyytäjälle, että ”[s]inun sielusi päälle minä teen ja en omani”.

Kyykoppa- ja kivenkantotarinoiden ilmentämää lievästi keppostelevaa virettä henkii myös Maunukselan välittämä tarina Mutilan matkasta Vaasaan. Kerrotaan, että yleensä Mutila saattoi jättää tavaransa matkoillaan lukitsematta, koska niitä ei uskallettu varastaa. Kyseisellä Vaasan matkalla kuitenkin eräs poika – ehkä Mutilan mainetta tuntematta – meni yöllä ”näpläämään” tämän reen hienoa kulkusta. Mutila ”näki” pojan puuhat, ja yhtäkkiä pojan sormet lukittuivat kulkuseen niin, ettei niitä saanut millään irti. Avun kutsuminenkaan ei onnistunut, koska pojan ”suukin oli pahasti vääntynyt”. Poika oli siis Mutilan armoilla, mutta tämä ei pitänyt kiirettä vapauttamisen kanssa – vasta ”annettuaan toisen tarpeeksi hytistä” hän päästi pojan irti läksytyksen kera.

Tarinassa on yksilöllisiä yksityiskohtia, mutta muuten se kuulostaa varsin tutulta – edellähän samanlainen juttu omistusten koskemattomuudesta ja niihin kajoamisesta seuraavasta jähmettymisestä kerrotaan myös Santalaan liittyen. Kyse voikin olla noitatraditiolle tyypillisen tarinan liittämisestä vuorollaan Santalaan ja Mutilaan, tai sitten alun perin jommastakummasta kerrotusta tarinasta, jonka päähenkilö on vaihtunut aikojen ja kertojien vaihtuessa. Samankaltainen vaihto tai liitos on mahdollisesti sattunut myös rovastin kivistäviä käsiä koskevan tarinan kohdalla – Kalervo Maunukselan jutusta välittämässä versiossa noitumisen ja myös parantamisen suorittaa nimittäin Mutila, vaikka muuten juttu renkeineen ja viinakannuineen kuulostaa samalta kuin edellä Santalaan liittyen esitetty, Heikki Lammin kertoma versio.

Niin – kuka oikein tekikään ja mitä? Juttu jäi vaivaamaan siinä määrin, että tarkistin asian Lammin käyttämästä alkulähteestä eli Ruovesi-lehden numerosta 13 vuodelta 1921. Siitä kävi ilmi, että nimenomaan Mutila olikin se, jolta haettiin apua rovastin vaivaan. Kun tämän jälkeen luin Lammin välittämän version tarinasta uudelleen, huomasin, että hän kirjoittaakin vain ”noidasta”, yksilöimättä avun antajaa, ja Santalaksi kyseinen noita tulee tulkittua siksi, että teksti ylipäätään käsittelee häntä. Näin siis sekä Lammi että minä osallistuimme Santalaa ja Mutilaa koskevan tarinaperinteen sekoittamiseen!

Mielenkiintoista kyllä, myös kummankin noidan kuolemasta kerrotaan toisiaan muistuttavaa tarinaa. Matti Mutila kuoli ilmeisesti vuonna 1864, kirkkomatkalla tapahtuneen halvaantumisen jälkeen. Kalervo Maunukselan kertoman jutun mukaan Mutilan hevonen pysähtyi ”Vanhan Vinhan kohdalla” – eli nyttemmin Haapasaaren leirintäalueelle johtavan tien alkupään tienoilla – ja vaikka renki teki voitavansa ja hevonen ”vaahtosi oikein”, se ei enää jaksanut vetää. Juttujen yhteneväisyydet herättävätkin jälleen kysymyksen, olisivatko Santalaa ja Mutilaa koskevat jutut menneet aikojen saatossa sekaisin – vai onko noidille vain tyypillistä muuttua hyvin painaviksi kuollessaan?

Jos nykyajan matkalainen haluaisi lähteä hakemaan neuvoa tai parannusta Mutilan noidalta, on Ahto Luutonen kirjoittanut 1920-luvulla ylös ohjeen, jota seurata:

Maantietä kuljettaissa pohjoisesta Visuvedeltä käsin Ruoveden kirkolle päin, tulee ennen n. s. Peskanmäkeä pieni mäennyppylä, maantien poikki kulkeva harjuselänne, Mutiharju, jonka yli päästyä vähässä matkaa kulkija kohtaa oikealla kädellä luoteiseen suuntautuvan vahvan sivutienhaaran. Tämä tienristeys oli noin 6070 vuotta takaperin ja vielä sen jälkeenkin pitkämatkalaisillekin matkustajille hyvin tunnettu Mutilan tienhaara.

Nykytermein ilmaistuna kyse on Helvetinkoluntiestä, jonka varrelta Mutilan tilalle johtanut tienhaarakin löytyy. Paljastettakoon tässä kuitenkin, että Mutilan vanha pirttirakennus, jonka seinähirteen Matti oli kaivertanut etunimensä ja vuosiluvun 1820, kuten myös hänen ”hullujenhuoneensa” ovat jo kadonneet paikalta. Samoin on ilmeisesti käynyt Mutilan taikakaluille, pääkallolle ja sen sellaisille: yhden tarinan mukaan ne laitettiin Matin arkkuun tämän kuoltua, toisessa niiden kerrotaan tulleen kyyditetyksi ja peitetyksi kirkkomaahan hänen leskensä toimesta, kolmannessa taas väitetään niiden tulleen Matin kuoleman jälkeen heitetyksi Koverojärvestä Pohtiojärveen laskevaan Mutiojaan. Kyseistä ojaa ruopattaessa vuonna 1938 sen pohjaa jopa tutkittiin Mutilan kohdalta, mutta mitään ei kuitenkaan löytynyt.

KÄYTETTY KIRJALLISUUS

A. L. [Ahto Luutonen]: Mutilan Matti. Ruovesi 28.11.1928, 2–3.

A. L. [Ahto Luutonen]: Mutilan Matti. Ruovesi 5.12.1928, 2–3.

Hoppu, Tuomas: Entisaikojen Murole. Teoksessa Hoppu Tuomas (toim.): Kotiseutumme Murole. Ruovesiläisen kylän ja sen asukkaiden vaiheita eränkäynnin ajoilta nykypäivään. Muroleen Kylät ry 2005, 9–68.

Jokipii, Mauno: Vanhan Ruoveden pitäjän historia eräkaudesta isoonvihaan. Teoksessa Söyrinki, Niilo; Luho, Ville & Jokipii, Mauno: Vanhan-Ruoveden historia I. Vanhan-Ruoveden historiatoimikunta 1959, 75–618.

Kopponen, Tapio (toim.): Parantajat. Kertomuksia kansanlääkäreistä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 1976.

Lammi, Heikki: Santalan Taneli, Ruoveden suuri noita. Ruoveden Joulu 1993, 23–24.

Luutonen, Ahto: Aikaisempien aikojen muistoa Ruovedeltä. Ruoveden Sanomalehti Oy 1973.

Maunuksela, Kalervo: Mutilan noita auttoi ihmisiä. Ruoveden Joulu 1979, 16–17.

Niemi 1904.

[ei allek.]: Noidat ja rovasti. Ruovesi 30.3.1921, 4.

Ruovedeltä kerättyjä muistiinpanoja v 1861 D. Skogmanin kirjoittamasta matkakertomuksesta ympäri Satakuntaa. Suomi-kirjassa vuonna 1864. Ruovesi 27.4.1921, 3.

Sipilä, Toivo: Tyrvääläiset Ruovedellä, noituutta oppimassa. Ruoveden Joulu 1975, 40.

Muut lähteet

Messenger-viestinvaihto Antti Moision kanssa 19.9.–4.10.2018.

Sähköpostikeskustelu Ruoveden Kotiseutuyhdistyksen sihteerin ja arkistovastaavan Veikko Önkin kanssa 19.9.–28.9.2018.

Kuvitus: Aku Satamo.

Fontin koko
Valitse