Yliluonnollinen Pyhä-Näsi osa I: Heikki ja Hetastiina Hurstinen

Pyhä-Näsi-reitistön paikkakuntiin liittyy runsaasti tarinoita yliluonnollisista sattumuksista ja salatieteisiin vihkiytyneistä henkilöistä – noidista, tietäjistä ja parantajista. Erityisen paljon tällaista tietoa liittyy Ruoveteen ja sen lähikuntiin. Aiempina vuosisatoina Ruovesi onkin ollut laajalti tunnettu noitapitäjänä, ja tätä mainetta on hyödynnetty myös nykypäivänä – järjestetäänhän paikkakunnalla joka kesä Noitakäräjät-tapahtuma.

Maineikkain Ruoveden noidista on epäilemättä vuonna 1643 roviolla poltettu Antti Lieroinen eli Liera, jonka mielenkiintoiseen tarinaan voi perehtyä esimerkiksi Jäähdyspohjan kyläyhdistyksen sivuilla. Noituuden harjoittaminen ei kuitenkaan suinkaan päättynyt Lieran kuolemaan tai edes 1600-luvulle. 1800-luvulla seudulla loitsivat mahtavat Taneli Santala ja Matti Mutila, ja vielä viime vuosisadallakin – siis 1900-luvulla – siellä vaikutti kuuluisa Hurstisten tietäjäpariskunta.

Aiemmat noidat ovat jo muuttuneet myyttisiksi hahmoiksi, mutta Heikki Hurstisen toiminnasta ja ajattelusta on saatavilla myös ensikäden tietoa. Tästä on kiittäminen Tapio Kopposta, joka teki Hurstisesta 1970-luvulla perinpohjaisen, henkilökohtaisiin tapaamisiin ja aikalaiskertomuksiin perustuvan tutkimuksen Tietäjä (1973). Kopposen teoksen tarjoaman seikkaperäisen näkökulman vuoksi ”Yliluonnollisen Pyhä-Näsin” ensimmäisessä osassa keskitytäänkin juuri Heikki ja Hetastiina Hurstiseen. Käsittely nojautuu lähes täysin Kopposen teokseen yhtäältä siksi, että Hurstisista on ilmeisesti olemassa melko vähän muuta julkaistua aineistoa, mutta eritoten siksi, että Kopposen perinpohjainen työ ansaitsee tulla nostetuksi uudelleen valoon kirjastojen varastoholvien varjoista. Antakaamme siis Kopposen toimia oppaana Hurstisten hämmästyttävään maailmaan!

”Sähköinen seppä” Heikki Hurstinen

[…] Voima on vain auttamista varten. On minun luonani käynyt sellaisiakin, jotka rahaa tarjoamalla ovat yrittäneet manata pahaa lähimmäiselleen – onnettomuuksia – mutta sellaiset minä ajan ulos!

– Heikki Hurstinen Kalervo Maunukselalle (Ruoveden Joulu 1972).

Pekkalan kartanon Hurstin torpassa, Ruoveden Väärinmajan kylässä 12. tammikuuta 1886 syntynyt Heikki Hurstinen osoitti tietäjän taipumuksia jo pienenä poikana. Hän kertoi itse, että noin kymmenvuotiaana ”[h]uomasin tietäväni enemmän kuin toiset ja hämmästyksekseni kykenin lukemaan ihmisten ajatuksia”. Hurstinen myös paranteli tovereitaan näiden ollessa tai olevinaan kipeitä – muut lapset puolestaan pitivät häntä hieman omituisena ja tekivät hänestä myös pilaa.

Varsinaista tietäjäntoimintaa Hurstinen harjoitti vuosien 1936–1972 välillä, ja maineensa huipulla hän oli 1940- ja 1950-luvuilla. Tuolloin hänen luonaan kävi asiakkaita ”loputtomana virtana kaikkina vuodenaikoina”. Pääsyä Hurstisen vastaanotolle saattoi odottaa kerralla jopa 36 henkeä, ja asiakaskunta sisälsi väkeä yhteiskunnan laidasta laitaan. Hänen mainettaan kasvattivat tietyt tapaukset, joissa hän osasi antaa oikeaan osuneita suuntimia kadonneiden henkilöiden löytöpaikoista. Vuonna 1953 lehtimiehet kääntyivät Hurstisen puoleen jopa Kyllikki Saaren tapauksen selvittämiseksi. Maineensa vuoksi häntä haettiin Helsinkiin ja Jyväskyläänkin asti suorittamaan palveluksiaan.

Asiakkaat toivoivat Hurstiselta parannusta vaivoihinsa, tietoa kadonneista tavaroista tai henkilöistä tai vaikkapa apua lemmenasioihin. Yksi osa Hurstisen repertoaaria oli myös kaivon katsominen, mihin häntä käyttivät sellaisetkin, jotka muuten eivät hänen palveluksistaan perustaneet. Vesisuonta etsiessään Hurstinen ei tarvinnut taikavarpua tai muuta välineistöä, hän alkoi vain täristä oikean kohdan löytäessään: ”Kun se löysi vesisuonen, niin se rupesi kauheasti vapiseen. Minä sanoin Heikille, että älä perkule, kun ei minunkaan jalkoihini mitään tunnu niin ei kai sinunkaan. Tähän se vastasi, että sinussa ei olekaan sähköä”, kertoo Kopposen siteeraama aikalaistodistaja.

“Sähköinen seppä” Heikki Hurstinen. Kuva: Aku Satamo (Alkuperäinen valokuva: Kalervo Maunuksela).

Yksi Hurstisesta kansan suussa käytetty nimitys olikin ”sähköinen seppä”, mikä juonsi juurensa hänen käsitykseensä mainitun ihmisessä olevan ”sähkön” keskeisyydestä tietäjän toiminnan kannalta – sekä siihen, että Hurstinen todella oli siviiliammatiltaan seppä. Hän oli ollut 1900-luvun alussa kolme vuotta sepän opissa Ruovedellä, ja erikoistui pääasiassa maatalousvälineiden valmistamiseen. Ilmeisesti Hurstisen varsinainen lahjakkuus piili kuitenkin tietämisen alalla – aikalaisen kertoman mukaan hän ei nimittäin ”ollut kaikista paras ammattimies, olipahan vain tavallinen kyläseppä”. Tästä huolimatta hän teki sepänkin töitä, kuten asensi taloihin vesijohtoja vielä silloinkin kun tietäjänä toimiminen oli jo muodostunut hänen päätyökseen.

Hetastiina Hurstinen

Vaikka Heikki siis osoitti tietäjän ominaisuuksia jo poikaiässä, hän aloitti varsinaisen tietäjäntoimintansa vasta vuonna 1936, ollessaan jo 50-vuotias. Syy myöhäiseen starttiin oli Kopposen mukaan hänen vaimonsa Hetastiina Hurstinen – mielenkiintoisuudessaan vähintään miehensä Heikin veroinen hahmo.

Heikki tutustui Hetastiinaan, omaa sukua Koivuseen, jo nuorena miehenä tämän ollessa Hurstin talossa palkollisena. Neljännesvuosisadan Heikkiä vanhempi Hetastiina (30.4.1861–29.1.1936) oli tuolloin jo kymmenen lapsen äiti ja leski. Jokin syttyi nuoren Heikin ja Hetastiinan välille – jokin, joka sai isä Hurstisen ajamaan poikansa talostaan. Väitetään nimittäin, että poika sai lähtöpassit koska isäkin olisi tahtonut Hetastiinan omakseen.

Heikki ja Hetastiina avioituivat Heikin ollessa noin 20–25-vuotias – tarkkaa tietoa asiasta ei ole. Yhtä lailla epäselvää on heidän suhteensa romanttisuuden aste: lemmentunteen sijaan liitto saattoi perustua Hetastiinan Heikissä havaitsemiin tietäjän ominaisuuksiin. Hän ehkä näki Heikissä otollisen oppipojan ja jatkajan omalle työlleen.

Hetastiina nimittäin oli jo Hurstisten avioliiton solmimisen aikoihin, 1910-luvulla, kuuluisa noita ja tietäjä, jota saavuttiin tapaamaan Helsingistäkin asti. Häneen liittyy paljon hurjiakin, noitiin tyypillisesti liitettyjä juttuja. Kerrotaan esimerkiksi, että Hetastiina haki tietonsa mustasta raamatusta, että hänen korvansa takana olevasta reiästä meni johto ”johonkin semmoisiin tietymättömiin”, ja että hän kykeni myös vahingoittamaan noitataidoillaan, mikäli niin tahtoi. Ulkonäöltäänkin Hetastiina oli Kopposen mukaan suorastaan noidan stereotyyppi: ”Hän oli kookas, laiha ja hyvin tumma ihminen, joka pukeutui aina mustiin vaatteisiin. Päässä hänellä oli musta liina, jonka alta ei kasvoja paljon näkynyt. Hänen silmänsä olivat niin pahannäköiset, että ’kyllä niitä moni kavahti’”.

Mystisen noidan auran luominen oli ilmeisesti osaksi myös tietoista. Hetastiina nimittäin harjoitti magiaansa täysin avoimesti, jopa noituuttaan osoittaen. Hän esimerkiksi asennutti rautapalloista koostuvan, ehkä henkimaailman yhteydenpidossa avustavan ”laitteen” talonsa ikkunan ulkopuolelle, piirsi taloltaan rantaan vievän polun täyteen ympyräristejä ja myös puhui omituisia, hämäriä salaperäisyyksiä. Hetastiina olikin ihmisten keskuudessa hieman pelätty, vaikka pelolle ei ehkä olisikaan ollut aihetta – Kopposen mukaan hän oli todellisuudessa ystävällinen ja avulias ja piti erityisesti lapsista. Samanlaisen käsityksen esittää myös Vilppulan seudun kotiseutuaktiivi Kaarina Pollari: hänen mukaansa ”Hetastiina mainitaan ihmisenä, jonka ovelta ei pyytäjän koskaan tarvinnut kääntyä nälkäisenä pois tai lähteä yön selkään.”

Hetastiinan tiedettiin myös yleisesti kirjoittavan ja uskottiin että hänellä oli työn alla jopa uusi raamattu. Kirjoittaminen oli kiihkeää työtä, jota Hetastiina teki hiestä märkänä, ja tulostakin tuli: Hetastiinan jälkeenjääneitä kirjoituksia löytyi jopa kaksi pyykkikorillista. Perunkirjoittaja ei kuitenkaan ollut saanut Hetastiinan käsialaltaan kauniista kirjoituksesta suurtakaan tolkkua.

Osa Hetastiinan työtä oli myös hänen miehensä kouluttaminen. Heikin oman kertoman mukaan Hetastiina opetti häntä metsässä puron varrella, opetus oli päivittäistä, kaavamaista ja raskasta, ja milloin opetusta ei ollut, ei Heikin ollut lupa tehdä muita töitä eikä tavata ketään. Koulutus oli siis perinpohjaista ja kokonaisvaltaista, ja oletettavasti yksi syy Heikin tietäjänuran myöhäiseen alkamiseen – hänet piti ensin koulia tulevaan tehtäväänsä.

Toinen syy oli Kopposen tulkinnan mukaan se, että kahden tietäjän toimiminen samassa talossa ei ollut suotavaa. Tähän viittaa Heikin uran alun ja Hetastiinan kuoleman ajallinen yhteys: Hetastiina kuoli vuonna 1936, ja heti vaimonsa kuoleman jälkeen Heikki Hurstinen aloitti oman tietäjäntyönsä. Hetastiina haudattiin Vilppulan hautausmaalle ja hänen hautakivensä päälle asetettiin maaginen pyöreä kivi ja männynoksa, joiden tarkoitus oli Kopposen erään tietolähteen tulkinnan mukaan vainajan suojeleminen.

Hetastiina ja Heikki Hurstisen hautakivi Vilppulan hautausmaalla – vailla maagista kiveä ja männynoksaa. Kuva: Aku Satamo (Alkuperäinen valokuva: Esa Ranta).

”Ei tämä helppoa ole”

Jos Heikki Hurstisen käymä tietäjänkoulu oli raskas ja rasittava, niin sitä oli myös itse työ: ”Ei tämä helppoa ole”, hän totesi itsekin. Kalervo Maunuksela on kuvannut, kuinka asiakkaan hoidon jälkeen ”oli seppä hyvin väsynyt, pyyhkieli hikeä vaikka huone oli vilpoisa, ikkunaverhotkin eteen vedetyt”.

Heikki Hurstisen hoidettavana

[…] hän tarttui vasemman käteni ranteeseen ja tuijotti keskittyneesti silmiini. Yhtäkkiä hänen silmänsä rävähtivät selkosen selälleen, painuivat sitten kiinni, ja mies vaipui horkkaa muistuttavaan transsitilaan: Hurstisen pää kääntyi sivulle, kasvolihakset ja yläruumis ikään kuin veltostuivat, mutta ruumis ei kuitenkaan lysähtänyt kokoon. Alkoi hirveä tutina, jota katselin pelästyneenä ja lumoutuneena: koko yläruumis, erikoisesti kasvot alkoivat väristä, sitten seurasi sarja jaksottaisia puistatuksia, jotka vähitellen tulivat yhä voimakkaammiksi, niin että koko yläruumis hytkyi kuin horkassa. Vähän ajan kuluttua tietäjän kurkusta alkoi kummuta mörinää muistuttavaa ääntä, joka jaksottaisesti myötäili puistatuksia. Sitten alkoi supatus ja välistä erottui aivan selvästi toistuva lause:

– Onko se se? Onko se se?

Yhtä yllättäen kuin transsi oli alkanut, se päättyikin: Hurstisen vapina lakkasi voimakkaaseen äkilliseen ryöpsähdykseen ja puisteluun – vaikutti kuin hän olisi herännyt unesta. Mutta itse mies oli täysin virkeä, […].

Tapio Kopponen käynnistään Hurstisen asiakkaana teoksessa Parantajat (1976).

Hoito oli siis fyysisesti vaativa toimenpide, mutta vielä enemmän se ilmeisesti kävi henkisten voimien päälle. Niiden palauttamiseksi sepällä oli keino, jota Kopponen kutsuu ”haraamisriitiksi”: hän ”harasi” rautaharavalla tallinsa seinää, joka olikin vuosien aikana kulunut melkein puhki. Lisäksi Hurstinen hakkasi luutia rikki tallinsa seinään päästäen samalla voimakasta ”urinaa” ja ”mörinää” ja saattoi myös mennä apulaistensa kanssa talliinsa sisään, missä he ”hakkasivat toisiaan luudilla ja raapivat rautaharavalla seinää ja pitivät niin kovaa ’möyrinää’, että se kantautui pihalle asti”.

 

Kopponen arvelee, että haraamisriitti piti kurissa Hurstisen apuhenkiä, jotka pyrkivät irtautumaan hänen kontrollistaan. Tähän viittaa ainakin Kopposen esittämä riittiin osallistuneen henkilön toteamus, jonka mukaan Hurstinen ”kävi vanhaksi eikä jaksanut enää hallita tilannetta hän ajoi näin itsestään pahaa pois, sillä ne hyökkäsivät vuorostaan sepänkin kimppuun, ja tällä tavoin hän sai oloaan helpommaksi”. Kopposen mukaan Hurstinen harjoittikin haraamista vanhentuessaan yhä enemmän.

 

Henkisen suorituskyvyn ylläpidossa auttoi myös päivittäinen alkoholinkäyttö. Hurstisen mukaan nimenomaan viljasta valmistettu alkoholi auttoi häntä pysymään henkisesti tasapainossa – sokerista tehdyssä ei ollut samaa vaikutusta. Viinan nauttimisen ei kuitenkaan pitänyt johtaa humalatilaan, koska sekin olisi ollut hermostolle haitallista. Alkoholi ei näin ajatellen siis ollut Hurstiselle nautintoaine, vaan tietäjän toimessa käytettävä väline, joka kuului myös olennaisesti hänen tarjoamiinsa resepteihin: esimerkiksi hänen Kopposelle määräämänsä, suun kautta nautittavaksi tarkoitettu silmälääke koostui vatkatusta kananmunasta, johon piti lisätä hieman kirkasta viinaa. Alkoholin mainitsee myös Hurstisen luona vierailusta kertova Kalervo Maunuksela, jonka mukaan seppä ”oli ottanut pari terävääkin”, mutta oli silti kirkas päästään. Maunukselan sanavalinta viittaa ehkä enemmän viihteelliseen käyttöön, mutta samalla sen voi myös ajatella tukevan Kopposen käsitystä: alkoholin käyttö oli ehkä jonkinlainen hoitotapaamisiin ja ”katsomiseen” valmistava tekijä.

Hurstisen pyhät paikat

Kopponen kertoo kirjassaan, että yleisemminkin shamaaneille tyypilliseen tapaan Heikki Hurstisella oli oma ”šamaaninpuunsa” – kuusi, joka sijaitsi pyhällä paikalla, ”sepän lehdossa”, kuten naapurit sitä kutsuivat. Lehto sijaitsi Hurstisen talolta katsoen tien vastakkaisella puolella, noin puolen kilometrin päässä, ja koostui Kopposen arvelun mukaan kuusesta ja sitä ympäröivistä koivupuista. Hurstinen kävi lehdossaan yksin iltamyöhällä tai yöllä, ja yhden tiedonannon mukaan lehdosta saattoi kuulua ”möyrinää”, aivan kuten sepän aitastakin haraamisriitin aikana. Se, mitä Hurstinen lehdossaan tarkkaan ottaen teki, jää kuitenkin mysteeriksi. Kukaan Kopposen tietolähteistä ei nimittäin joko osannut tai halunnut kertoa siitä.

Yksi asiaa valaiseva seikka voi kuitenkin olla Hurstisen viehtymys punaiseen kankaaseen, ”japonettiin”, jota hän hankki läheisestä liikkeestä neliöiksi paloiteltuna. Eräs Kopposen tietolähteistä oli sitä mieltä, että koska Hurstinen tarvitsi kangasta alituisesti lisää, hän käytti sitä juuri lehtoriiteissään. Kopponen arveleekin, että kangas saattoi olla uhri, ja uhrin kohde mahdollisesti Hurstisen puu ja siinä asuva henki.

Oli miten oli, selvää kuitenkin on, että puu ja lehto olivat Hurstiselle erityisen tärkeitä. Tästä kertoo se, että Hurstisen jo sairastuttua hän pyysi talossaan asunutta henkilöä suojelemaan toisten mailla sijainnutta puutaan hakkuulta, ja myös viemään hänet lehtoon, kun ei yksin siihen enää kyennyt. Perille päästyään Hurstinen ”hartaana seisoi puunsa ääressä ja otti liikuttuneena lakin päästään”. Paikan tärkeyttä ilmentää myös se, että oletettavasti Hurstisen toistuvien vierailujen seurauksena sinne muodostui näkyvä polku.

Niin Heikki kuin Hetastiina Hurstiselle tärkeä paikka oli myös hautausmaa. Jo sepän opissa ollessaan Heikin kerrotaan käyskennelleen iltaisin ja öisin Ruoveden hautausmaalla. Samoin teki Hetastiina, joka silminnäkijöiden mukaan kävi iltaisin ”loitsimassa” Vilppulan hautausmaalla. Kopposen mukaan tämä on suomalaiselle tietäjäperinteelle tyypillistä: tietäjien uskotaan kykenevän olemaan yhteydessä vainajiin, joilta he myös saavat tietonsa ja taitonsa. Yksi Kopposen tietolähteistä kertoikin, että käydessään Hurstisen kanssa hautausmaalla tämä kertoi vainajien puhuvan ja kannusti kuuntelemaan heitä ja vastaamaan heille. Mielenkiintoista kyllä, Hurstinen antoi ymmärtää kykenevänsä kanssakäymiseen vainajien kanssa myös puhelimitse – tätä tarkoitusta varten hän oli vetänyt puhelimestaan ylimääräisen johdon lähellä olevaan ”rutakuoppaan”. Ilmeisesti olennaista oli se, että johto meni nimenomaan maan alle, missä vainajatkin lepäävät.

Vilppulan kirkko, jonka hautausmaalla Hetastiina Hurstisen saattoi havaita loitsimassa 1900-luvun alussa. Kuva: Aku Satamo. (Alkuperäinen valokuva: Vapriikin kuva-arkisto).

Ruoveden viimeinen tietäjä?

Heikki Hurstisen elämän viimeiset vuodet olivat sairauden leimaamia. Hän kärsi huonokuuloisuudesta ja keuhkolaajentumasta ja myös halvaantui, joskin toipui siitä huomattavan nopeasti. Sairastelu ei kuitenkaan estänyt toimimista tietäjänä: Kopponen kertoo, että jouduttuaan Mäntän sairaalaan halvaantumisensa johdosta Hurstinen piti yksityishuoneessa omaa vastaanottoaan. Vielä Hurstisen ollessa kuolinvuoteellaankin ihmiset pyrkivät hänen luokseen.

Viimeisinä aikoinaan Hurstinen oli Kopposen mukaan ahdistunut siitä, ettei ollut löytänyt työlleen seuraajaa. Näin oli siksi, että hän käsitti itsensä osaksi tietäjien perinnettä, joka hänen kuolemansa myötä oli vaarassa katketa., että hän kävi jopa Ruoveden Lieransaaressa kunnioittamassa ja ”puhuttamassa” kuuluisinta edeltäjäänsä Lieraa eli Antti Lieroista.

Kopponen itsekin spekuloi hieman mahdollisuudella, että Hurstiset olisivat osa Ruoveden noitien ketjua – eli että heidän tietonsa ja taitonsa olisivat peräisin suoraan paikkakunnan aiemmilta tietäjiltä. Siitä, kuka Hetastiinalle mahdollisesti opetti hänen noitataitonsa, ei kuitenkaan ole saatavilla kuin tarunhohtoista tietoa: Kopposen tietolähteen mukaan ”henki opetti häntä korvessa syvässä rotkossa”. Kopponen huomauttaa silti, että periaatteessa Hurstisten ja heidän edeltäjiensä välillä on ajallinen yhteys. Hetastiinan syntyessä vuonna 1861 Ruoveden edellinen suuri tietäjä, Matti Mutila, oli nimittäin 80-vuotias. Mutila kuitenkin kuoli jo muutamaa vuotta myöhemmin, eli ajatus hänen toimimisestaan Hetastiinan opettajana tuntuu hataralta – ellei sitten oteta huomioon sitä mahdollisuutta, että Hetastiinaa rotkossa opettanut henki oli juuri Mutilan henki. Näin asian esittää Matias Riikonen Ruoveden noitaperinteestä ammentavassa Suuri fuuga –romaanissaan (2017).

Konkreettisten todisteiden puutteesta huolimatta Kopponen katsoo, että ”[t]untuisi luontevalta olettaa, että Hetastiina jollain tavalla liittyy ruoveteläiseen tietäjätraditioon”, mikä myös tarkoittaisi sitä, että Heikki Hurstinen olisi ”viimeinen lenkki Ruoveden tietäjien mahtavassa sarjassa”. Tämä on varmasti Heikki Hurstisen ajattelun tarkastelun kannalta tärkeä huomio: jos Hurstisilla todella oli hallussaan Ruovedellä historian saatossa tietäjältä toiselle periytynyttä tietoa – tai mikäli he käsittivät asian niin – on Heikin omaa seuraajaansa koskevan kysymyksen äärellä kokema ahdistus varsin ymmärrettävää.

Kopposen mukaan Heikki Hurstisella oli kyllä useitakin ehdokkaita seuraajakseen, mutta kaikissa heissä oli jotain, mikä esti varsinaiseksi tietäjäksi tulemisen: eräs Hurstisen oppilaista sai tarvittavat tiedot, mutta hänessä ei ollut riittävästi työssä edellytettyä ”sähköä” – toisaalta taas eräs, jolla olisi ollut riittävä ominaissähkö, ei ollut hiukkaakaan kiinnostunut tietäjäksi ryhtymisestä. Seuraajan löytäminen oli siis vaikeaa, koska tietäjyys vaati sekä tietoa että taipumusta. Pelkkä Hetastiinalta saatu opetus ei olisi Heikinkään kohdalla riittänyt, vaan olennainen tekijä olivat myös hänen pienestä pitäen ilmentämänsä synnynnäiset ominaisuudet – hän itse kertoi saaneensa oman ”voimansa” äidiltään.

Seuraaja jäi lopulta löytymättä, ja Hurstisen kuoltua maaliskuussa 1972 hänet haudattiin hänelle niin tärkeään paikkaan, Vilppulan hautausmaalle, saman hautakiven alle kuin vaimonsa Hetastiinakin. Hauta on ilmeisesti edelleen löydettävissä, joskin sen päällä aikoinaan olleet maaginen kivi ja männynoksa eivät enää ole paikallaan. Myös Hurstisten talo aittoineen on edelleen olemassa ja sijaitsee Pyhä-Näsi-reitistöön kuuluvan Patruunan polun varrella, Vilppulan vankilan suunnalla. Nykyisten omistajien yksityisyyttä kunnioittaaksemme emme kuitenkaan paljasta sen tarkkaa sijaintia tässä.

Hurstisen pyhä kuusipuu ja lehto voisivat myös olla edelleen ainakin periaatteessa löydettävissä: kuten edellä todettiin, polku Hurstisen lehtoon lähti aikoinaan hänen talonsa edestä, ja lehto sijaitsi siitä noin puolen kilometrin päässä. Sitä, ovatko kuusi ja lehto säilyneet nykypäivään, on kuitenkin vaikea sanoa – paikan löytämistä vaikeuttaa se, että sinne johtanut polku on oletettavasti jo kasvanut umpeen. Jos kuitenkin seudun metsissä samoillessa sattuu löytämään koivupuiden lomassa kasvavan kuusen juurelta vanhan, haurastuneen palasen punaista kangasta, siitä tietää olevansa Ruoveden viimeisen tietäjän pyhällä paikalla.

KÄYTETTY KIRJALLISUUS:

Kallio, Jaana: Jäähdyspohjan historia. Antti Lieroinen. Jäähdyspohjan kyläyhdistyksen sivut (http://www.jaahdyspohja.net/historia/lieroinen.html). Julkaistu 2005, luettu 9.10.2018. 

Kopponen, Tapio (toim.): Parantajat. Kertomuksia kansanlääkäreistä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 1976.

Kopponen, Tapio: Tietäjä. Heikki Hurstisen toiminnan tarkastelua. Helsingin yliopiston Kansanrunoustieteen laitoksen toimite 4. Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura, Helsinki 1973.

Maunuksela, Kalervo: Seppä Hurstinen ”katsoi” missä kadonneet ovat. Ruoveden Joulu 1972, 19–21.

[ei kirjoittajatietoa]: Teiskon mies tulee hakemaan parannusta seppä Hurstiselta. Vilppulan Joulu 1981, 40–41. Julkaistu alun perin teoksessa Virtaranta, Pertti: Suomen kansa muistelee [WSOY, 1964].

Pollari, Kaarina: Vilppulan kirkkomaa, sen muistomerkkejä ja ihmisiä niiden takaa.  Teoksessa Kemppainen, Raimo (toim.): Vilppulan hautausmaa ja kirkot. Vilppulan seurakunta 1994, 49–112.

Riikonen, Matias: Suuri Fuuga. Into Kustannus 2017.

Kuvitus: Aku Satamo.

Fontin koko
Valitse