Vaeltaja 2

“Elokuussa matkustaessa on mahtavinta päivän lämpötilat, sillä syksyn viileys leijuu jo ilmassa, mutta ehdottomasti parasta on tuoksut. Omenoiden sato on ollut taas joka paikassa yltäkylläinen ja kaikkialla pyöräillessäni täällä Hämeen sydänmailla ilman täyttää omppujen makea myski. Välillä siihen sekoittuu ruusun tuoksu (kyllä, sekin kukki useassa paikassa) ja vastaleikatun pellon omanlaisensa aromi.”

1. pvä (80 km)

Hämeenlinna – Lepaa – Hattula – Iittala – Sääksmäki

Aikaiselta tuntui herätys, kun piti ehtiä klo 8.17 lähtevään junaan Tampereen asemalle. Paketoin kuivasäkin ja kamerajalan mustekalalla takaritsille ja etulaukku pyörän nokassa laskettelin Pispalasta rautatieasemalle, jälleen ihana kipristelevä lähdön tuntu vatsan pohjalla.. miten se onkaan aina niin jännittävää lähteä retkelle vaikka vain naapurikuntiin. Mutta kyllä se vaan on!

Junamatka meni hurjan nopeasti, tunnissa ehti selata hyvin somefiidin ja kohta seisoinkin pyörineni aurinkoisen Hämeenlinnan asemalla. Eturengas kohti linnaa ja seikkailu sai alkaa.

Oli upea aamu. Linnan kohdalla hauskinta oli tietenkin vallihautojen yli ajaminen (koska todennäköisesti sellaista en pääse ihan heti missään kokemaan). Linnapuiston rantoja myötäillen ohitin useita kalastajia ja veneen rassaajia, suuret pajut kaartuivat rantatien ylle ja Vanajavesi kiilteli silmiä häikäisten. Olisipa ollut mahtavaa myös jäädä ongelle, mutta tyydyin kuvailemaan Hämeenlinnan juhlavaa siluettia kivilaiturin nokasta. Sillanpäänpolku vei vaikuttavan näköisen puulankkuisen junasillan luo, jonka ylitettyä olinkin vehreän Aulangon rannoilla.

Aulangontietä pohjoiseen pujottelin golfkenttien ohi Tyrvännöntietä, suuntana Lepaa. Tuolla välillä äkkäsin vanhanaikaisen puhelinkopin, joka kuitenkaan en yhdistänyt Neiti ajalle, saati sitten muillekaan. Lepaan vierailu teki reittiini 15 km pistokeikan, mutta oli ehdottomasti sen arvoinen. Vinkkinä: Hopealinjat kuljettaa Hämeenlinnasta Lepaalle, joten välin voisi siis saapua myös vesiteitä seilaillen, aa että!

Linnan siluetti jäi rannan taustalle.

Saavuttuani tutustuin ensiksi Lepaan Savipajaan. Käsityöläiset valmistivat paikanpäällä savesta taide-esineitä, mitä oli mielenkiintoista seurata. Paja oli täynnä humoristisia savihahmoja, mutta pyörän selkään ei mahtunut mitään ylimääräistä. Naapurista löysin Lepaan puutarha – ja viinitilan. Myymälä pullisteli oman tilan tuotteita – viinejä, oluita sekä tietysti puutarhan satoa.

Hiukan tästä rannempaa komeili Lepaan kartano ja puutarhat. Kiersin aluetta ensin pyöräillen, kuvasin kuuluisan Mamselli-tuulimyllyn ja menin sitten buffetlounaalle kartanoon. Kartanon ajaton charmi ja puutarhan notkuvat omenapuut puri matkaajaan – täällä olisi viihtynyt ihan koko päivän, vaan hiekkatie kutsui sillä kohteita oli tälle päivälle runsaasti.

Palasin Tyrvännöntietä takaisin kohti Hattulaa ja poikkesin Mierolan Silta Cafeessa, jonka suurella patiolla sai ihailla viereistä Kirkkotien museosiltaa. Ihan lähellä oli myös kuuluisa Pyhän Ristin kirkko, joka harmillisesti sairastapauksen takia oli juuri tuo päivä suljettu. Kirkkoa sai toki hyvin taivasteltua ulkoapäinkin ja jatkoin taas eteenpäin, nyt kohti Parolan panssarimuseota. Sinne ei kauaa mennyt ja muutaman euron lipulla pääsin tutustumaan panssariajoneuvoihin – joihinkin ihan sisälle asti. Halleja on kaksi, sekä ulkona vielä lisää nähtävää. Historiaa, tarinoita ja hurjan paljon panssareita – hauska paikka, sekä loisto kahvila täälläkin.

Lepaan omenapuita pullisteleva puutarha, jonka rannalta löytyi itse kartano.

Kello läheni jo neljää kun kiersin pienen Lehilammen itäpuolta kaunista Ihalemmen- ja Leteensuontietä suuntanani Iittala. Matkalla pysähdyin valokuvaamaan useaan otteeseen, mm. pyrähdyksen sänkipellolle, jonka tuttuun tapaani ajastin kameralla. Tuuli on napakka ja pyöräkin kaatui kun jätin sen tien varteen. Oioin satulaa ja tarakkaa aikani, kunnes taas pääsin eteenpäin.

Iittalan lasitehtaalla pääsi yleisöparvelta seuraamaan lasinpuhaltajien työtä, mikä todella tuntui tuliselta pätsiltä – parvella olo hikoilutti huolella, mutta oli mahtavaa seurata taitajia työn äärellä. Viereinen Lasimäki myymälöineen ja museoineen tarjosi turistellisemman kohteen, sekä Kahvila-ravintola Ainon. Siellä ei saanut kuin lounasta, mutta olin siitä myöhässä, joten poikkesin Iittalassa ruokakaupassa ja söin piknikin nurmella.

Vielä oli tälle päivälle tarkoitus käydä tarkistamassa Päivölän opiston tarjoama majoitus. Takaisin siis ratsaille ja alkuillan hiipiessä niskaan pääsin lopulta kukkulan päälle, jossa Päivölän opisto sijaitsi. Olisin voinut yöpyä täällä, mutta jatkoin vielä eteenpäin koska kesäilta oli kaunis ja tuulikin hellitti, joten oli mukava polkea. Mahtava alamäki kiidätti alas Uittamontielle, ohitin Visavuoren museon jossa viime reissullani hurmoksessa kiersin (ks. Vaeltaja 1 -blogi), sekä Sääksmäen sillan ja kirkon. Jatkoin kohti Valkeakoskea pitkin Sääksmäentietä ystäväni maatilalle, jota hän asui lampaineen ja kanoineen. Yövyin siis siellä, mutta muuten olisin hyvin myös voinut polkaista 4 km eteenpäin Apianlahden leirialueen mökkiin.

Kultaiset sänkipellot saattelivat polkijaa.

2.pvä (40 km)

Sääksmäki – Valkeakoski – Pälkäne

Hyvin hitaan ja runsaan aamiaisen, sekä maatilakierroksen jälkeen kiitin ja hyvästelin ystäväni. Valkeakosken keskustassa sukelsin ensimmäiseksi Myllysaaren museoon. Vaihtuva näyttely oli ”Räsyä, rauhaa ja rakkautta – räsymaton tarina”, joka kaltaiselleni räsäri-rakastajalle oli kovasti mieleen. Pysyviä näyttelyitä oli Valkekosken historia, sekä Suomen Jalkapallomuseo.

Olen aina tykännyt mansikka-hattuisesta Valkeakoskesta ja minulle se on ollut todellinen pyöräilijän paratiisi. Valkeakoski sisältää Sääksmäen mahtavat kohteet: Visavuoren museo, Rapolan linnavuori, Voipaalan taidekeskus, Sääksmäen vanha kirkko (nämä löytyvät Vaeltaja 1 -blogista), mutta osaltani kiitosta saa myös Valkeakosken keskusta, sillä majoitusta on mistä valita. Apianrannan reitit ovat kertakaikkisen hurmaavat ja Myllysaaren museossa voi käydä imemessä itseensä alueen tarinat ja historiaa. Tankkasin evästä mukaan kaupasta, herkuttelin Cafe Hannan moussekakun keskustassa ja laskettelin siltojen ja rantojen kautta Pälkäneentielle, kohti Laitikkalaa.

Elokuussa matkustaessa on mahtavinta päivän lämpötilat, sillä syksyn viileys leijuu jo ilmassa, mutta ehdottomasti parasta on tuoksut. Omenoiden sato on ollut taas joka paikassa yltäkylläinen ja kaikkialla pyöräillessäni täällä Hämeen sydänmailla ilman täyttää omppujen makea myski. Välillä siihen sekoittuu ruusun tuoksu (kyllä, sekin kukki useassa paikassa) ja vastaleikatun pellon omanlaisensa aromi. Pidän myös siitä, että itikoita ei juurikaan ole ja majoituspaikoissa on usein hyvin tilaa – elokuu on monin tavoin pyöräilijän kulta-aikaa!

Kontu? Ei vaan hurmaava Rönnvikin Viinitila Pälkäneen Laitikkalassa.

Lähestyin Laitikkalaa ja Saukontien hiekkapätkän poljettuani Unnaanmäentiellä oli sadonkorjuu parhaillaan käynnissä. Leikkuukone runksutti pellolla ja ilmassa lensi kultaista pölyä ja haituvaa. Saavuin Rönnvikin viinitilalle, jossa emäntä Eila oli vastassa. Tila oli elokuussa auki vain pe-la, mutta sain opastuksen jonka olin puhelimessa sopinut. Pyöräilijän näkökulmasta kiinnostavaa oli mm. edullinen ”Neljän viinin maistelusetti”  ja tietysti viini- ja olutmyymälä. Eila osasi kertoa että esim. Valkeakosken Visavuoresta pääsee M/S Suvi-Ellenin kyydissä heille asti (jospa laiva ottaisi polkupyöriäkin kyytiin, mene ja tiedä). Villiviini oli kietonut koko myymälän ulkoseinät vihreäksi mättääksi ja paikka näyttikin siltä kuin olisin saapunut Keski-Maan Kontuun. Hurmaava miljöö ja tarjonta. Tänne tarvitsee tulla taas uudelleen viinitilan aukioloaikaan.

Läheinen Suttisen Tila oli avoinna ja heiltä sai ostaa kesän herkkuja ja alueen tuotteita, kuten Heikkilän Juustolan ja Katajan Lihan tarjontaa. Pihalla oli myös jäätelömyymälä, sekä suuri maissi-labyrintti, jossa kävin kokeilemassa suuntavaistoani.

Pälkäneen keskustassa täytin kurnivan aukon Pitseria Sarandan eväillä, etsin marketin ja suuntasin sitten majapaikkaani Paijan Perunatilalle. Siellä odotti hirsimökki rannalla, sauna lämpesi ja sukelsin Pälkäneveden syleilyyn ja siitä seuraavaksi sänkyyn. Uni maitti.

Suttisen marja- ja vihannestilalla oli maissilabyrintti, jonka varjoissa oli viileä viivähtää. Myös tilan myymälä oli pullollaan paikallisten toimijoiden tuotteita.

3.pvä (60km)

Pälkäne – Kangasala – Tampere

Olin ostanut kaupasta aamiaiseksi rahkaa ja sen naposteltuani aloitin viimeisen retkipäivän kohti Kangasalaa ja Tamperetta. Olin toki suunnitellut tankkaavani paremmin kun pääsen ensimmäiseen kohteeseeni, Vehoniemen automuseolle. Siellä sitten nautin lohileipää ja herkullista Minetti-jäätelöä (ehkä ei ihan aamiainen, mutta koin ansainneeni). Vanhojen autojen museo on mukava ja ilmainen, ehdottomasti käymisen arvoinen nähtävyys.

Sade saavutti tuossa kohtaa ja puin kuoritakin ja housut niskaan. Tarkoitus olisi ollut piipahtaa Keisarinharjun näkötornilla Kaivannon jälkeen, mutta harmaat pilvet roikkuivat niin alhaalla, että mitään tuskin olisin nähnyt. Kaarsin pois Lahdentieltä Tiihalan suuntaan. Oli helpottavaa päästä pois ison tien kyljestä – toki tällä reissulla sitä oli hyvin vähän, vain Laitikkala Pälkäne välillä ja tässä Kangasalla – ja Tiihalan hiekkatie kiemursi kohti Kangasalan keskustaa ja harjua. Sateen rummuttaessa huolella ja Tampereen lähestyessä, päätin jatkaa etenemistä ilman suurempia pysähtymisiä. Näita olisi kelin salliessa olleet Haiharan kartano, sekä Hatanpään puutarha, mutta nyt painelin häntä koipien välissä suorinta tietä kohti Mansea ja ilman pysähtelyjä sen saavuttikin rivakasti. Ravintola Coussica osui juuri sopivasti Kalevan kohdalla matkalleni ja vettä valuvakin matkaaja sai sieltä ruokaa ja ystävällistä palvelua. Loput kilometrit kotiin sujui vatsa kukkuralla. Siinä ylämäkeen polkiessa mietin, että mikäköhän siinä onkin, että reissun viimeisenä päivänä usein sataa..

Mutta toisaalta, se tekee kotiin saapumisen vain entistä riemullisemmaksi.