Suklaata & viiniä

Syyskuun ensimmäinen viikko humahti ylle hellelukemin. Ei hyttysiä, ei paarmoja, vaan ihanaa lämpöistä tuulta ja kesän porottamia järvivesiä ja rantakallioita – pyöräilijän paratiisi suorastaan.

1. pvä 83 km

Rantatie, tuo kaikkien aikojen klassikko, reitti jota on kuljettu Pirkanmaalla jo kauan ennen kuin tämä rengasreitti sai Pyhä-Näsin viitoituksen ylleen. Olin päättänyt kiertää sen ja syyskuu tarjosi upeaa säätä tähän tarkoitukseen. Vaikkakin oli ehtinyt toivoa jo hiukan viileämpiä kelejä kuin kulunut hellekesä, pakkasin jokatapauksessa uikkarit mukaan. Ja todellakin, tulin huomaamaan että pelkällä t-paidalla pärjäsi hienosti.

 

Aloitin Ylöjärvestä. Tampereelta siihen suuntaan on todella erinomaisessa kunnossa olevat pyörätiet ja matka tuntui hurahtavan siivillä. Olin hetkessä kaupungin uunituoreen ylpeydenaiheen äärellä: häikäisevä Eppu Normaali -veistos! Meitä oli  kunnantalon pihassa useampikin monumentin ihailija ja jokainen pääsi vuorollaan poseeraamaan teoksen kanssa. Kerrassaan upeaa Ylöjärvi!

Veistokselta jatkoin kohti pohjoista ja poikkesin matkalla Suomen Jäähdytystekniikan museossa, joka on siis ihka ainoa sellainen maailmassa. Koska museo on avoinna vain kesällä (joka kuun ensimmäinen sunnuntai), olin sopinut tapaamisen ennakkoon. Sisällä oli ihanan viileää, sillä syyskuu tarjoili hurjia hellelukemia. Koska kyseessä oli todellakin ainoa vastaava paikka maailmassa, museo oli asiaan vihkiytyneille ihmisille pyhiinvaelluskohteen veroinen nähtävyys.

 

Suklaatila jäi selän taakse, edessä avautui pihapiiri ja tie pohjoiseen.

 

Eteenpäin ehtivä käy ja nyt pujottelin Ylisen ja Kaiharin rantojen ohitse, kunnes pysähdyin lounaalle Mutalan Helmeen. Jätin väliin lounasbufeeseen kuuluneen jälkkärin, koska seuraava kohteeni tulisi olemaan jotain hyvin muikeaa ja makoisaa..  tuosta eteenpäin vain muutama kilometri ja olin Suklaatilalla.

Viehättävän maatilan pihapiirin keskeltä löysin ”suklaatehtaan” ja myymäläkahvion. Mikä keidas – mikä paratiisi! Ja olihan se nyt välttämätöntä (ja tietysti blogikirjoittamista varten tuli uhrautua) tutustua eri konvehtimakuihin.

Suosikikseni nousi valkosuklainen sitruunasalmiakkikonvehti, mutta tumma kinuski-suolakonvehti kiri sille hyväksi kilpailijaksi. Kiihkein sesonki, eli joulu oli vasta edessäpäin ja Suklaatilan Joulupuoti onkin tilan suurin yleisölle avoin tapahtuma. Joulupuodin aikana myymälä on avoinna 6 päivää viikossa ja siinä on silloin tontuilla kiirus.

Pääsin ulos (joka oli pienoinen saavutus) ja suklaisessa hurmoksessani lähdin uutta tarmoa puhkuen hiukan pidempää lenkkiä – Karhejärven kautta – yhä ylöspäin kohti pohjoista ja seuraavaa etappiani.

 

Koukkaus Karhen kautta oli hauska. Kaunista maaseutua ja rauhallisia hiekka – ja pikitietä. Kauheasti myös tatteja tienvarsilla.

 

Sokerinhuuruinen ajatukseni oli siis välttää 65 -tietä niin paljon kuin mahdollista ja vaikka lisälenkkiä kertyikin 5 km extraa, niin reitti oli todella hauska. Paulanperän kohdalta putkahdin takaisin 65-tielle ja ajelin sitä autoliikenteenteen saattelemana noin 7 km verran, kunnes pujahdin kohti Sulkua ja siitä eteenpäin Parkkuuntietä ja Ala-Toikon tilalle.

 

Iltapäivän aurinko punasi kultaisena hehkuvaa sänkipeltoa, jolla joutsenpari tuijotti pihaan saapuvaa pyöräilijää. Sain esittelyn paikasta sekä komeasta Puntari-huvilasta joka seisoi korkealla Vaakavuorella. Aukeaa järvimaisemaa riitti Näsijärven yli aina Muroleen kanavalle asti. Huvila oli pääosin viikkovuokrauksella kesäisin, mutta läheiselle Parkkuun Seurahuoneelle sopi yhden yön yli viipyvän matkalaisen mitä edukkaimmin majoittua, kertoi Ala-Toikon tilan väki. Varaus onnistui heidän kauttaan. Ala-Toikon pelloilta poimitaan sesonkiaikaan mansikkaa ja siihen on paras varata aika hyvissä ajoin, sillä kaikki tuo punainen herkku menee ihan suitsait!

 

Ala-Toikon Puntari-huvila korkealla Vaakavuorella. Kuisti tarjosi näkymän Murolen kanavalle asti.

 

Vielä oli jäljellä yksi kohde tuolle päivälle ja viilenevän illan jo kietoutuessa lämpöisen päivän peitteeksi piipahdin nopeasti Kurussa kaupassa ja polkaisin lopulta majapaikkaani Kurun Keihään tilalle.

Lämmin sauna odotti myöhäistä saapujaa. Istuin ja lepäsin leppeissä löylyissä ja uin hiekkapohjaisessa järvessä, jonka saareen tulisin vielä menemään yöksi. Muutama veto airoilla ja soutuvene olikin Sikosaaren rannassa. Kannoin tavarani jurttaan saaren keskelle, sytytin kaminan ja lukuisat kynttilät. Olin kuin sadussa, tuon puisen ja valkoisen ympyrän sisällä. Istuin ja ihastelin eksoottisen majoitteen tunnelmaa. Sähköjä ei ollut, mutta jurtta on elämys jonka jokainen seikkaileva sielu haluaa joskus kokea…

 

Saunasta uimaan. Saari johon menisin yöpymään jurttaan, oli silmieni edessä.

 

 

2. pvä 50 km

Yö oli viileä, joten nukuin todella hyvin. Aamulla taas lämmitin kaminan ja siivosin jälkeni, sillä täällä saaressa itsekseen majoittuvalle kaikki oli omatoimista. Keihään tilan rustiikkiselta pihalta löytyi hurmaava kesäkeittiö, jossa yöpyjä sai valmistaa aamiaista (toki jurtassakin oli kaasuhella ja kantovesi) ja lisäksi pihapiirissä oli hyvin edullista aittamajoitusta.

Tutustuin erittäin sosiaaliseen kukkoon ja kissaan ja taas oli hetki, kun täytyi sanoa tuolle satumaailmalle hyvästit ja istahtaa satulaan. Nyt kutsui Murole.

 

Sääennuste oli povannut sadetta, mutta sen sijaan päivä lämpeni edellisen kaltaiseksi, eli yhä tarkeni t-paidalla. Mussutin Suklaatilalta saamiani matkaeväitä (vadelma-lakritsinen Äkkipiristys -suklaa, joka oli kuulemma itse isännän lemppari) ja kiertelin katselemassa Murolen kanavarantaa. Kesäkahvila oli näin syyskuussa kiinni, mutta olin tuolla samaisella kanavalla ehtinyt kesällä piipahtaa tuon tuosta, joko Tarjanne-laivan tuomana, tai muuten vaan. Nyt hiljaisuus toi mukavaa vaihtelua, mutta paikka on toki kesällä mitä oivallisin näköalaterassi laivojen ja kanavan touhujen seuraamiseen.

 

Niemi-Kapeen rannoilta sai katsella avoinaista Näsijärven selkää monelta suunnalta, niin upealla paikalla tila oli.

 

Pohjankapeentie vei Niemi-Kapeen tilalle, joka sijoittui upeaan niemenkärkeen Näsijärven ympäröimänä usealta puolen. Mökkejä ja huviloita löytyi erilaisia ja täälläkin lomalaiset varasivat mökit viikoiksi kerrallaan – mutta emäntä kertoi pyöräilijöiden majoittuvan yhdenkin yön verran aittarakennuksessa, tai joskus pikkumökissä .

 

Pikitie kiemursi peltomaisemaa ja meinasin hurauttaa vahingossa ohi, kun äkkäsin Murolen kyläntalon pihalla plakaatin “Joka ke klo 12-14 kylälounas 10 €”. Istahdin kyläläisten iloisesti rupattelevaan joukkoon ja sain annoksen kaalipataa, sekä jälkiruoka-kääretortun ja kahvin. Nyt kelpasi jatkaa.

Terälahden Salen edessä tein löydön paikalliselta kirppikseltä, mutten saanut tuota vempelettä mitenkään mukaani. (Toivottavasti haitari jäi odottamaan, että pääsen paikalle autolla). Kuorannantie ja Kiimajoen vanhan  myllyn rannalla oli pieni poika valtavan ongen kanssa. Vapa näytti painavan rutkasti enemmän kuin poika ja toivoin mielessäni kireitä siimoja kun rullasin alas hiekkatielle tuuli hiuksia kiskoen. Mahtava sää ja maisema – tätä Näsijärvireitin osuutta ei turhaan jotkut ylistä reitistön kauneimmaksi.

Auringonkukkapeltojen loputtua saavuin Murikanrannan risteykseen, siitä vielä jokunen kilometri Maisansalon karavaanarialueen läpi ja olin jo perillä majapaikassani Murikanrannalla. Huone oli hotellihuoneen tasoinen kylpyammeineen ja kävin vielä syömässä buffetpöydässä ennen kuin nukahdin pehmoisiin lakanoihin.

 

Syyskuu, helteinen syyskuu.

 

3.pvä 40 km

Aamiaisen jälkeen suuntasin kohti teiskoa ja siellä Teiskon Viiniä. Oli kolmas ja viimeinen reissupäivä ja yleensä kotiinpaluu on aina mennyt sateessa – kokonaan taikka osittain, mutta nyt olikin vain sumua, joka sekin hälveni päivän lämmetessä. Ehkäpä siis tuo “rutiini” oli jättämässä minua.

Teiskon Viinillä oli viinikioski avoinna syyskuussa to – la. Kuulin että kesä oli ollut hyvin kiireinen ja kansainvälinen. Pyöräilijälle hauskin ja kiinnostavin tuote oli luonnollisestikin viininmaistelusetti, joka sisälsi neljä eri Teiskon Viinin omaa tuotetta. Myös erittäin suloinen ja viihtyisä ulkokahvila oli matkailijalle mahtava paikka oleskeluun ja herkkujen nautiskeluun. Mukaan voi toki ostaa kioskimyymälästä paikallisten käsityöläisten tuotteita, sekä tietysti viiniä (jos pyörälaukkuun mahtuu).

 

Teiskon Viini oli avoinna syyskuussa to – la ja paikanpäältä sai erinomaista palvelua.

 

Huikkasin heipat, kun sitten lopulta maltoin taas lähteä. Nauru ja juttu kaikui vielä tielle asti ja paluumatkallani takaisin Teiskontien varteen näin tuulihaukan, mikä oli vallan riemastuttavaa. Vaikka valokuvaa en saanut, laitoin innostuksissani viestin asiasta miehelleni. Muita kohteita ei enää tälle kotiinpaluupäivälle ollut, vain leppoisat 30 km kohti Tampereen keskustaa.

Kertasin mielessäni paikkoja joissa oli vieraillut ja rintaan tulvahti ihana lämpö. Jokapaikkaan minne saavuin ihmiset ottivat vastaan avosylin, kuin omansa. Ylöjärven ja Teiskon rantoja syleilevässä Näsijärvessä tuntui olevan jokin ihan oma hehkunsa.

 

Oli jälleen ollut aivan upea reissu, mielessä kiilteli jo seuraava. Minnekähän sitä sitten lähtisi…