I.K. Inhan jalanjäljissä Virroilla

Myönnän, en kovin paljoa tiennyt I.K.Inhasta, vaan kun kollegan kanssa merkkasimme Inhan elämään liittyvät kohteiden täpät karttaan ja muodostimme siitä litteän päärynän muotoisen reitin, olin täysin valmis tutustumaan. Tuo reitti seurasi Inhan jälkiä Virroilla, paikkoja hänen elämänsä varrelta ja ne tulisin pian näkemään. Tarjanne lippu Päivä 1, matka 12 km Tiistaiaamuna viiletin pakatun pyörän kanssa alas kohti Mustalahden satamaa ja tunnistin vanhan tutun reissukumppani – huumaavan vapauden ja alkavan seikkailun tunnun, saman jota usein koin melontareissuillani kesäisillä Suomen vesillä. Istuin Tarjanteen keulassa usean kaltaiseni joukossa. Tunnelma oli jotain mitä en ollut osannut odottaa – olin tullut sisään Suomi-elokuvaan, sellaiseen jossa kaikki laulavat yhdessä, tietäen ”kohta mennään”. Me emme laulaneet, mutta mielemme kyllä. Haitari soi ja Tarjanne irtosi laiturista. Pillit huusi, olimme matkalla! Tampereen Mustalahden satamasta vie 8 tuntia Virroille, jonka aikana ehdin huolella uppoutua Inhan elämänkertaan, Panu Rajalan teokseen ”Intoilija”. Nähkääs mikään ei sovi paremmin 110 vuotiaalla hyörylaivalegendalla matkustamiseen, kuin loistava elämänkerta. Söin pyörälaivapakettiini kuuluvan lounaan (herkullinen) yläkerran kabinetissa, luin kirjaa ja katselin kun ihmiset jäivät laitureihinsa. Me tulimme ja lähdimme aina pillien soidessa. Tuntui melkein haikealta saapua Virroille – olin humahtanut sisälle Inhan kertomukseen ja Tarjanteen keinutus ja nostalginen ympäristö vei minut niin mukaansa tuohon maailmaan, että hetken muistelin millä vuosisadalla olen, ennen kuin nousin pyöräni kanssa Virtain aurinkoiseen satamaan. Kesäinen keskusta jäi hetkessä taakse ja poljin kaupan kautta kohti Inhan muistomerkkiä Torisevan rotkojärville. Pysähdyin jo ensimmäisellä rotkojärvellä, jossa oli pieni laavu ja pöytärakenteet. Jatkoin eteenpäin seuraavalle järvelle. ”Tässä kylässä syntyi ja eli lapsuutensa aamunhohteiset, siniautereiset ajat valokuvaaja, kirjailija, vaeltaja I.K.Inha 1865-1930”, kertoi muistolaatta Torisevan parkkipaikalla. Kuljin ja kuvasin järvenrannan ilta-auringossa ja päätin palata aamulla uusin silmin. Mahtavalla näköalalla varustettu historiallinen kahvimaja jyrkän rotkojärven yllä oli mennyt kiinni jo viideltä, mutta aamusta se olisi auki. Kahvilan pihalta lähti luontopolku, jota seuraamalla (välillä taluttaen puunrunkojen yli) löysin Lakarin leirintäalueen, jonka mökissä yövyin. Nukahdin ”Intoilijaa” lukien. Rotko Päivä 2, matka 50 km Aamulla ajelin pikiteitä pitkin Torisevan rotkojärville ja harmikseni juuri tuona 6.6. päivänä kahvimaja oli poikkeuksellisesti kiinni. Se ei kauaa vaivannut, kun kaivoin kameran ja jalustan esiin – sain todistaa pilvien ja rotkojärven vuorottaista tanssia veden lähes rasvatyynillä pinnalla. Vietin pitkän ajan kuvaillen ja siemaillen paikan ilmapiiriä. Tänne oli Intokin nuorena tehnyt huviretkiä, tänne sekä tulevalle ”rotkojärvelle”, jossa tulisin saman päivän aikana vierailemaan. Laituri oli loistava paikka viipyä evästämässä, ja miksei pulahtaakin kuumalla säällä. Kertakaikkisen upea luontokohde – tämän pyhiinvaellusretkeni yksi vaikuttavin! Pyöräilin Visuveden suuntaan Valkeajärvelle ja Karsasjärvelle. Noilla Jähdyspohjan kylän hiekkateillä en voinut olla ajattelematta, että jossain täällä se Intokin ensimmäisellä Englannista toimitetulla vuonna 1885 kömpelöllä velosipedillään kieppui pitkin mäkiä, suvun ja kyläläisten ihmetellessä moista vekotinta, jonka hän sitten myöhemmin nimesi polkupyöräksi. Hidasta oli eteneminen, sillä aaltoilevat pellot ja mutkittelevat pikkutiet olivat aivan liian kuvauksellisia jättää ikuistamatta. Talo Suosittelen lämpimästi Lounaskahvila Kantatie 66:n kotiruokaa, jonka pihasta alamäkeen liukuen ohitin Vaskiveden nostosillan, sekä jossain tuolla sijainneen Inton aikoinaan asuttaman Kimalle 2 mökin, joka jo tosin on purettu paikaltaan. Noille mannuille hän myöhemmin palasi ja ahkerasti näitä seutuja myös valokuvasi. Jos en vielä ollut päässyt oikein huolella viilettämään kumpuilevia hiekka- ja sorateitä, niin nyt sain sydämeni kyllyydestä! Kantatie 66:lta käännyin Jokelan tielle, sitten Pouruntielle ja voi sitä riemua ja lystiä. Vaikkakin, maisema ja seutu oli niin silmiä hivelevän kaunista, että pysähdyin jälleen tuon tuosta kuvaamaan. Helvetinjärven rantaan tein pistokeikan. Tänne Into nuorena kulki ystävien kanssa huvittelemaan – etenkin Helvetinkolu oli jo silloin suosittu nähtävyys. Tuonne vievällä Rimmintiellä oli aikoinaan myös Rimmin torppa, joka Inhan vanhoista kuvistakin löytyy. Rimmintie oli isokokoista soraa, maastopyörällä siinä eteni jokseenkin sujuvasti, mutta varmasti olisi haasteellista jollain muulla rengaskoolla. Lehmät Kurkipari pellolla, punakylkiset lehmälaumat aitauksessaan, toinen toistaan kauniimmat pellot kukkakehyksineen pysäyttelivät rauhallista pyöräilijää ja pakottivat kameran ulos laukusta. Oli nautinnollista kun ei ollut kiirus mihinkään, sai vaan olla ja taltioida noita upeita hetkiä. Pourintie muuttui Pihtisalmentieksi kunnes olin 65 tiellä. Nälkä ajoi Rasin Tuvalle aterialle. Paikka oli auki arkisin kuuteen (kiinni maanantaisin) ja ehdin juuri parahiksi vielä syömään ylämaankarjan lähilihapullat. Ai että! Tuosta jatkoin majapaikkaani vielä n. 8 km Levonniemen lomamökeille, jossa sain oman pienen saunamökin, telkänpesän. Puusauna lämpeni rivakkaan ja ilta oli mitä upein. Uni tuli houkuttelematta. Kukkia Päivä 3, matka 60 km Aamupala olisi muuten jälleen pitänyt tuoda itse, mutta sain onnekseni kutsun vanhan isännän tupaan aamiaiselle, olin nääs ainoa majoittuja. Hetken haasteltuamme kiitin ja jatkoin suuntaa kohti pohjoista. Nopeaa on edetä valtatietä 65, jonka vaihdoin 66:ksi kun kiersin Toisveden lännenpuoleista rantaa. Liedenpohjan kylän kohdalla käännyin Hollintielle ja pääsin takaisin hiekkateille. Voi mikä kylä se olikaan – suloinen kotiseutumuseo tuulimyllyineen, kyläkauppa Pasi Lehtovaara, jonka pihan pöydän ääressä tankkasin mukavan kauppiaan suklaalla ja kaupasta sain täyttää juomapullonikin. Liedenpohjan puukirkko seisoi pienen kummun päällä kutsuvasti, mutta erityisen suurta riemua herätti kyläläisten oivallus: kauneimmissa maisemapaikoissa tien varressa oli penkki ja kyltti, jossa kerrottiin paikasta ja ohjeistettiin levähtämään ja nauttimaan maisemasta. Näin meidän tulisi olla ja elää, ajattelin. Ja kyllä, jälleen kaikki oli aivan liian silmää hivelevää: niityt ja kukkakedot viettivät veden ääreen ja lehmät maiskuttivat kiireettöminä lautumillaan. Suosittelen ajamaan helppokulkuista Hollintietä ihan 68 tielle asti. Itse valitsin pikkutiet, jotka GPS tarjosi lyhyempänä reittinä, mutta teiden kunto oli jopa maastopyörälleni haaste. Uskon, että Hollintietä olisin ollut aiemmin Killinkoskella, jonne siis tähtäsin. Kun lopulta saavuin Killinkoskelle ja Into-keskukseen, pyörähdin ensimmäisenä vanhan tehdasrakennuksen kahvilaan. Voi pojat niitä sillivoileipiä, joita pistelin alas maidon kera! Itse näyttely ja tehdasalue olivat vaikuttavia. Kiersin luonnollisestikin Inhasta kertovan osion huolella, mutta mielenkiinnolla tarkastelin myös Into-keskuksen muita näyttelyitä. Alueen historia ja miljöö tulivat tutuiksi Helena Kairamon opastuksella, suurkiitos huolellisesta ja sydänlämpöisestä esitelmöinnistä! Vanha tehdas Reissuni ensimmäinen oikea sade saavutti matkaajan, kun starttasin viimeisen etappini kohti Virtain kaupunkia. 23 km meni sadevaatteet päällä hyvin hapekkaassa ilmassa. Reitin alkupätkän kaarsin pienempää Soininkyläntietä, joka jälleen tarjosi silmäkarkkia, sekä punakylkisiä tervehtijöitä maaseutua rakastavalle kulkijalle. Ohitin sateessa Ohtolankylän päremyllyn, johon muuten ilman sadetta vauhdittajanani, olisin ehdottomasti tutustunut – hauskan näköinen stoppipaikka. En enää kaivellut kameraa esille, mutta sain hyvän tovin miettiä kaikkea Inhasta lukemaani ja täällä kokemaani. En voinut lakata ihmettelemästä miten hän oli edennyt sen ajan polkupyörällä kovilla renkailla sorateitä raskaan kamera kuorman kera – 30 kiloa painava kuvaus-arsenaali, herkät lasilevyt ja puiset kamerarakenteet, joita hän roudasi matkoillaan. On siinä ollut sisukas mies. Mutta sitä en ihmettele hetkeäkään, miten paljon hän tämän alueen kauneutta ylisti. Kuuset ovat suuria, kalliot jopa kuin vuoria, kedot vihannat ja niiden keskellä kaartuilevat tiet kuin silkkinauhoja. Tämä oli sitä sisintä Sydän-Hämettä, sydämellisine ihmisineen. Ja jotain hyvin runollista ja lumoavaa tässä kaikessa oli.. vai oliko vaan itse herra Inha tuonut minulle tämän ihmeellisen, suloisen filtterin? Saapuminen Virtain perinnekylään pyöräillen oli auvoisaa – ajelin siron kanavan yli entiseen talonpoikaispihaan. Joka paikassa olin jo kuullut, että tänne kannattaisi tulla, eikä vain loistavan ruoan takia. Ja toden totta, onhan tuo paikka nähtävä omin silmin, kun kerran Virroilla liikkuu. Museopuodit, kahvila, ravintola, museopiha ja näyttelyt kyllä vakuuttavat matkailijan. Yöpyäkin voi Nuorisokeskus Marttisen mökeissä, samassa pihapiirissä. Tänne tuntui hyvältä päättää seikkailu, seikkailu jota sain kulkea itse suuren luontoromantikko Inhan jalanjäljissä ja lempeässä opastuksessa. Sanoisin, että sinunkin kannattaisi se ehdottomasti kokea. Maisema Seuraavana aamuna kutsuisi höyrylaiva Tarjanne takaisin huomaansa ja pääsisin vihdoin lukemaan loppuun viimeiset kappaleet kirjasta – matkata jälleen onnellisesti keinuen Virroilta Tampereelle. Tai, voisin Marttisella yöpymisen ja levon jälkeen aloittaa reissun kohti Ruovettä ja Teiskon suuntaa.. Molemmat erinomaisia vaihtoehtoja, mutta sen päätän huomenna. Ihanaa kun on kesä ja maailma auki seikkailuun.   Virroilla 5.-7.6.2018 Hanna Eronen