Emil Wikströmin veistoksia Pyhä-Näsin maisemissa

Pyhä-Näsin seutu oli huomattavassa asemassa oman aikansa ehkäpä merkittävimmän suomalaisen kuvanveistäjän, Emil Wikströmin (1864–1942) elämässä. Useilta Pyhä-Näsin paikkakunnilta löytyy Wikströmin elämän keskeisiä tapahtumapaikkoja, tärkeimpänä epäilemättä hänen Sääksmäellä eli nykyisin Valkeakoskella sijaitseva ateljeekotinsa Visavuori, ja alueelle on myös sijoitettu runsaasti hänen julkisia teoksiaan.

 

Visavuori – Wikströmin ateljeekoti

Emil Wikström asui ateljeekodissaan Visavuoressa kaikkiaan viidellä eri vuosikymmenellä. Se on paitsi hänen veistotaiteensa keskeinen syntypaikka, myös taideluomus itsessään – Wikströmin arkkitehtiveljensä Akselin konsultoimana suunnittelemaa rakennuskokonaisuutta onkin kutsuttu hänen ”rakkaimmaksi taideteoksekseen”.

Visavuori kuvattuna vuoden 1913 Joulutunnelma-lehdessä. Kuva: Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot.

Wikström vuokrasi Visavuoren kallioisen tontin vuonna 1893, ja jo seuraavana vuonna sinne valmistui hänen hirrestä rakennettu, kaksikerroksinen ateljeekotinsa. Tämä ensimmäinen Visavuori kuitenkin tuhoutui täysin tulipalossa jo kahta vuotta myöhemmin. Wikström menetti palossa lähes kaiken maallisen omaisuutensa: irtaimistoa, valokuvia, piirustuksia, papereita ja töitä, kuten esimerkiksi tekeillä olleen Säätytalon otsikkofriisin.

Vanha Visavuori vuonna 1895. Kuva: Piipunjuurella.fi, Valkeakosken museot.

Uuden rakennuksen suunnittelu alkoi lähes saman tien tulipalon jälkeen. Rakentamisen aikana Wikström perheineen asui pääosin Pariisissa, mutta kävi aika ajoin myös paikan päällä seuraamassa työn etenemistä. Uuteen kotiinsa perhe pääsi muuttamaan vuonna 1902. Seuraavana vuonna asuinrakennuksen viereen rakennettiin erillinen ateljeerakennus, johon tuli myös pronssivalimo ja tähtitorni. Tätä ateljeeta laajennettiin vuonna 1912 uudella läntisellä osalla, johon sisällytettiin talvipuutarha, urkuparvi sekä kirjasto.

Wikström kuvattuna ”lepokammiossaan” vuoden 1913 Joulutunnelma-lehdessä. Kuva: Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot.

Wikström työskenteli Visavuoressa lähestulkoon yhtäjaksoisesti vuoteen 1918 asti, minkä jälkeen hän vietti siellä vielä kesiään – kesä tarkoittaen aikaa toukokuun alusta lokakuun loppuun. Viimeisen kesänsä Wikström vietti Visavuoressa kuolinvuonnaan 1942, ja vuodesta 1967 lähtien se on toiminut hänen elämäntyötään esittelevänä museona. Visavuoren kokoelmissa on versio kaikista Wikströmin kaikkiaan yli kuudesta sadasta teoksesta, ja myös museon pihamaalla on nähtävillä hänen veistoksiaan, kuten vaikkapa vaikuttava kapellimestari Robert Kajanuksen (1905–1914) muotokuva.

Johtava Visavuorta koskeva verkkotietolähde on Visavuoren museon oma verkkosivusto, josta löytyy muun muassa lisätietoa Wikströmin siellä viettämästä ajasta ja museossa järjestetyistä näyttelyistä. Tarjolla on myös Visavuoren virtuaalikierros, jonka avulla voi tutustua museon tiloihin ja pihapiiriin kotoakin käsin.

Tervemenoa Visavuoreen! Kuva: Piipunjuurella.fi, Valkeakosken museot.

Robert Kajanuksen rintakuva

Kapellimestari Robert Kajanus ja Emil Wikström tunsivat toisensa jo 1890-luvun Symposion-piirin illanistujaisista lähtien, ja veistoksellisen komea Kajanus toimi kaiken kaikkiaan jopa kolmen Wikströmin työn – mitalin, rintakuvan ja hautamuistomerkin muotokuvareliefin – aiheena.

Tarina Kajanuksen rintakuvan päätymisestä nykyiselle paikalleen Visavuoren puistoon juontaa juurensa Juha Ilvaksen mukaan Taidepalatsiin, 1900-luvun alkuvuosina Helsinkiin musiikkia ja kuvataiteita varten suunniteltuun rakennukseen. Ilvaksen mukaan rintakuva liittyi ilmeisesti johonkin arkkitehti Eliel Saarisen rakennusta varten tekemään suunnitelmaan, ja työn takaosasta on pääteltävissä, että se on ollut tarkoitus kiinnittää rakennuksen julkisivun kiviseinään.

Robert Kajanus kuvattuna muotokuvaa varten. Kuvat: Piipunjuurella.fi, Valkeakosken museot.

Rintakuva valmistui vuonna 1914, mutta Taidepalatsi-hanke ei koskaan toteutunut. Kookkaasta veistoksesta tulikin Wikströmille – tämän elämäkerturin Mari Tossavaisen ilmaisua lainaten – ”murheenkryyni”, koska sille ei tahtonut löytyä ostajaa eikä paikkaa. Teos makasi ensin Wikströmin Helsingin ateljeessa, josta se Kajanuksen 70-vuotispäivän tietämillä siirrettiin Ateneumiin. Ajatus ilmeisesti oli, että veistokselle voisi olla kysyntää juhlallisuuksien vuoksi, mutta käyttöä ei kuitenkaan löytynyt. Niinpä teos jäi vuorostaan Ateneumiin makaamaan: Wikströmin vävyn Yrjö Suomalaisen mukaan se ”lojui pitkät ajat liassa ja pölyssä Ateneumin portaiden alla”.

Lopulta rintakuva oli tilanpuutteen vuoksi siirrettävä pois Ateneumista ja Tossavaisen mukaan Wikström päätti sijoittaa sen tilapäisesti Visavuoreen, vaikka se olikin ”painava ja kallis” ja tuntui ”niin nololta” tuoda se ”Visavuoren kalliolle luonnon soittoa kuuntelemaan”. Työ ei todellakaan nauttinut suurta arvonantoa taiteilijan silmissä: Suomalainen kertoo Wikströmin pakanneen sen puiseen laatikkoon, jonka antoi sitten ”lahota kumollaan Visavuoren ateljeen takana”. Tossavainen taas kertoo Wikströmin tokaisseen, että kun kerran veistoksen takaosa oli mukavan sileäksi hakattu, sen voisi haudata ”nenä maahan, puutarhan istuinpenkiksi”. Ilmeisesti juuri kysynnän puute sai Wikströmin hyljeksimään teostaan: taiteilija halusi ehkä  vain unohtaa veistoksen, johon oli uponnut paljon hänen mielestään turhaksi osoittautunutta työtä.

Teos pääsi lopulta asteittain alennustilastaan, mutta ei Wikströmin toimesta. Suomalaisen mukaan nimittäin sotamiehet siirsivät sen talvisodan aikana sisätiloihin, silloinkin tosin vasta ateljeen ”takaeteiseen”. Nykyään Wikströmin hyljeksimä työ on sijoitettu Visavuoren puiston kiviaidalle, josta se vakavan juhlallisena vahtii vierailijoita.

Robert Kajanuksen rintakuva Visavuoren pihamaalla. Kuva: Piipunjuurella.fi, Valkeakosken museot.

Valkeakoski –  Wikströmin veistosten kaupunki

Visavuoren lähistöllä sijaitsee toinenkin Emil Wikströmin teosten keskittymä – Valkeakosken kaupunki. Aivan Valkeakosken keskustasta löytyvät veistokset Tukinuittaja (Koskenlaskija), Marjatta, Kuokkamies sekä Kalapoika (Onkipoika). Hieman etäämmältä eli Päivölän opistolta löytyy myös Kokko, hauki ja Ilmarinen. Useista teoksista on toinen kappale taiteilijakoti Visavuoren puistossa. Wikströmin veistosten luo suunnistamisessa voi käyttää apunaan Valkeakosken kaupungin Google Mapsissa julkaisemaa karttaa, josta löytyy myös tietoa ja kuvia teoksista. Kartta Valkeakosken julkisista patsaista ja veistoksista on julkaistu myös pdf-muodossa.

Emil Wikströmin Tukinuittaja-teoksen kipsiversio kuvattuna noin 1890-luvulla. Maritta Pitkäsen mukaan työ sai alkunsa Mäntässä vuonna 1887 ja siinä käytettiin malleina G. A. Serlachiuksen palkkaamia tukinuittajia, jotka laskivat alastomina alas Mäntän tehtaan uittoränniä. Valkeakosken liikuntahallin kupeeseen sijoitettu Tukinuittajan valos on vuodelta 1987. Kuva: Daniel Nyblinin lasinegatiivikokoelma, Kansallisgalleria, http://www.lahteilla.fi/nyblin/. Kuvaaja: Daniel Nyblin. CC BY-SA 3.0. https://creativecommons.org/licenses/by-sa/3.0/deed.fi

Marjatta

Kalevalasta aiheensa ammentaneella Marjatalla on Kajanuksen rintakuvan tavoin monivaiheinen historia. Juha Ilvaksen mukaan Wikström sai alun perin tilauksen marmorisesta Marjatta-veistoksesta kauppaneuvos Juho Lallukalta kesällä 1908, mutta jostain syystä työ ei tuolloin vielä toteutunut. Vuonna 1917 Lallukan leski Maria Lallukka uudisti tilauksen, mutta tuolloin taas Wikström ei valuutan arvon vaihtelusta johtuneen kustannusten nousun takia kyennyt suorittamaan työtä sovitusta hinnasta. Toinen Wikströmiltä tehty tilaus teoksesta puolestaan peruuntui.

Lopulta Marjatta jäi keskeneräisenä Wikströmille, joka yritti tarjota sitä hankittavaksi Ateneumiin. Erilaisia luonnosvaiheita ja versioita läpikäynyt veistos valmistui vasta vuonna 1926, ja Kajanuksen rintakuvan tavoin se jäi Visavuoreen. Valkeakosken kaupungintalon eteen sijoitettu pronssiin valettu Marjatta on myöhempää perua – se paljastettiin vuonna 1999.

Ilvaksen mukaan veistoksen kasvojen mallina on toiminut sama nuori nainen, jota Wikström käytti myös alempana esiteltävässä Wladimir ja Thyra Jurveliuksen hautamuistomerkissä. Tämä tuntemattomaksi jäänyt, arvoituksellisen surumielisen näköinen nainen on siis jättänyt kaksinkertaisen jäljen Wikströmin taiteeseen – ja siten myös suomalaisen kuvanveistotaiteen historiaan. Marjatan vartalon Ilvas katsoo olevan peräisin toiselta henkilöltä, mahdollisesti syksyllä 1908 Wikströmin mallina poseeranneelta naiselta.

Emil Wikström Marjattaa veistämässä. Pronssinen valos Marjatasta on sijoitettu Valkeakosken kaupungintalon edustalle, ja versio teoksesta löytyy myös Visavuoren kokoelmista. Kuva: Piipunjuurella.fi, Valkeakosken museot.

Kangasala – Agathon Meurmanin hautamuistomerkki

Myös Kangasalan vanhalla hautausmaalla on yksi Wikströmin teos, huomattavan fennomaanipoliitikon Agathon Meurmanin (1826–1909) ja hänen puolisonsa Aline Meurmanin (1835–1899) vuonna 1912 paljastettu hautamuistomerkki.

Teoksen toteutus noudatti Agathon Meurmanin itse antamia ohjeita: Meurman oli toivonut hänelle ja puolisolleen yhteistä hautapatsasta, johon molempien nimien sekä synnyin- ja kuolinvuosien merkitsemisen lisäksi tuli, mikäli mahdollista, ”hakata tai kuparista teettää kuusipuu oksineen nimien ympäri tai kohtaan”. Näin sitten kävikin: muistomerkissä on luonnonkiveen kiinnitettyinä Meurmanien sivuprofiilit sekä niiden yllä havunoksa. Muistomerkin kivi on peräisin Meurmanien mailta: paljastustilaisuudesta kertova aikalaisteksti kuvailee lennokkaasti, kuinka Wikström löysi sen ”eräänä kesäaamuna kotipellon pientarelta, Liuksialan omasta kotirannasta, josta sen Luoja on muovaillut ja Roineen aallot huuhdelleet”. Luonnonkiveä taiteilija tahtoi saman kuvauksen mukaan käyttää ”[o]sottaakseen vaatimattomien vanhuksien vaatimatonta luonnetta ja samassa sen maan luontoa, jolle he sydämensä koko täyteläisyydestä antautuivat”.

Meurmanien hautamuistomerkki paljastamisensa aikoihin. Kuva: Piipunjuurella.fi., Valkeakosken museot.

Myös Agathon Meurmanin kanssa Wikströmillä oli yhteistä historiaa: Meurman oli nimittäin keskeinen hahmo ajamassa Säätytalon rakentamista Helsinkiin 1800-luvun lopussa, ja kuului myös sen otsikkofriisistä huolehtineeseen valtuuskuntaan – Wikströmhän oli ehdotuksellaan voittanut friisistä käydyn kilpailun. Meurman oli ilmeisesti myös varsin tyytyväinen työn lopputulokseen: hänen friisin paljastusjuhlallisuuksia varten laatimansa puheen nimittäin päätti vuolas kiitos ”taiteilijalle, joka uudestaan herätti henkiin Aleksanteri I:n kansansa ihailtavaksi, kiitos kansan nerokkaalle pojalle, joka ei kiellä alkuperäänsä, kiitos Emil Wikströmille!” Mahdollisesti tähän liittyen Meurman oli useiden Wikströmin töiden aihe. Hänen laatimansa A. Meurmanin muotokuva oli esillä Suomen Taiteilijain syysnäyttelyssä vuonna 1900. Lisäksi Wikströmin tuotantoon kuuluu Meurmanin jälkeläisten lyöttämä 100-vuotismuistomitali vuodelta 1926, ja Liuksialan kartanon mailla on myös Wikströmin veistämä Agathon Meurmanin muistomerkki.

Wikström työskentelemässä Säätytalon otsikkoryhmän parissa Pariisin ateljeessaan vuonna 1899. Kuva: Gallen-Kallelan Museo. https://www.flickr.com/photos/gallen-kallelanmuseo/14728154905/

Erityistä Meurmanien hautamuistomerkissä on se, että ainakin aikalaiskommentoija Eino-Sakari Yrjö-Koskisen mukaan se oli Suomessa vasta toinen muistomerkki, ”jossa naiselle on tunnustettu täysipainoinen osa miehen suorittamassa isänmaallisessa suurtyössä”, ja aivan ensimmäinen, ”jossa tämä osa on tunnustettu puolisolle, vaimolle”. Tämä tuntuu ristiriitaiselta suhteessa Meurmanin jälkimaineeseen arkkikonservatiivina ja naisasialiikkeen vastustajana. Vesa Vareksen mukaan Meurmanin kielteinen suhde naisasiaan ei kuitenkaan johtunut naisia koskevan arvostuksen puutteesta, vaan siitä, että hänen käsityksensä mukaan miehillä ja naisilla vain oli erilaiset tehtäväkentät: naisen työalaa oli koti ja perhe, miehen yhteiskunta. Meurman ylistikin vaimonsa esimerkillisiä saavutuksia omalla sarallaan – Aline Meurman kun ehti hoitaa paitsi yhdeksän lastaan, myös Liuksialan kartanon huomattavan suurta taloutta. Ei siis ihme, että Agathon Meurman halusi huomioida puolisonsa panoksen myös heidän hautamuistomerkissään. Niin pitkälle ei kuitenkaan sentään menty, että Aline olisi muotokuvareliefissä asetettu etualalle!

Meurmanien hautamuistomerkki Kangasalan vanhalla hautausmaalla.

G. Wikström – urkujen rakentaja

Kangasala liittyy Emil Wikströmin elämäntarinaan myös siten, että hänen vanhempi veljensä Karl Gustav (1861–1908) opiskeli paikkakunnalla urkujen rakentajaksi. Karl oli jo nuorella iällä huomiota herättävän näppärä ja musikaalinen, ja hänestä kehittyi Amerikassakin asti suoritettujen opintojensa myötä etevä ammattimies.

Karl rakensi Naantalissa sijainneessa urkurakentamossaan myös Visavuoreen urut, jotka valmistuivat vuonna 1905. Alun perin Emil-veli oli haikaillut urkuja jo ensimmäiseen Visavuoreen, koska näki niiden antavan voimaa myös veistotaiteeseensa: Mari Tossavaisen Wikström-elämäkerrasta löytyvän lainauksen mukaan hän aikoi asettaa urut ateljeeseensa “erityiselle lehterille lähelle makuuhuoneen ovea, niin että sinne pääsen painamaan joitakuita juhlallisia akoordia, jotka tärisyttävät keuhkoja ja panevat sydämen hienoimmat tunteet väräjämään ja antavat voimaa ja rakkautta päiväiseen työhön!” Wikströmin tyttären Mielikki Ivalon mukaan Visavuoren urut lakkasivat kuitenkin toimimasta kunnolla kun ne siirrettiin ateljeen 1912 valmistuneeseen laajennusosaan. Aiemmin kauniisti urkuja soittanut Wikström siirtyikin sitten huilunsoittoon.

Karlin jälkeen Wikströmin suvun urkujenrakennusten perinnettä jatkoi hänen poikansa Erkki Valanki, joka työskenteli 1912–1970 Kangasalan urkutehtaalla. Lähellä Kangasalan vanhaa hautausmaata sijaitsevan urkutehtaan komean tiilirakennuksen tilat on nyttemmin muutettu asunnoiksi.

Karl Wikström perheineen. Kuva: Piipunjuurella.fi, Valkeakosken museot. Kuvaaja Visi Korsström.

Tampere – Pohjan Neito -suihkukaivo, G. F. Ahlgrenin rintakuva ja Jaakko Gummeruksen hautamuistomerkki

Huomattavin Tampereella sijaitsevista Wikströmin töistä on Hämeenpuiston pohjoispäässä sijaitseva Pohjan neito -suihkukaivo, jonka tamperelainen liikemies Nikolai Tirkkonen tilasi lahjaksi Tampereen kaupungille toiminimensä 40-vuotisjuhlan kunniaksi vuonna 1909. Kolmitasoisen, Suomen ensimmäiseksi monumentaalisuihkukaivoksi mainitun kokonaisuuden on Wikströmin luonnosten pohjalta piirtänyt arkkitehti Birger Federley, ja se paljastettiin heinäkuussa 1913.

Wikströmin piirros Pohjan neito -suihkukaivosta Hämeen Sanomien lisälehtenä ilmestyneessä Suomen Kuvalehdessä vuonna 1911. Kuva: Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot.

Mari Tossavaisen mukaan kaivo symboloi monin tavoin Tamperetta ja sen luonnetta teollisuuskaupunkina. Vesialtaat kuvastavat ”koskea, kaupungin voimaa ja rikkautta”, kun taas kultaista kangasta kutonut Pohjan neito ja alatasanteen ryhmät edustavat kaupungin teollisuutta: Mummo ja tyttö on koti- eli käsiteollisuuden ja Ukko ja poika taas vesivoiman käytön symboli. Mielenkiintoinen yksityiskohta on se, että Wikström käytti Mummon ja tytön malleina omaa äitiään sekä tytärtään Anna-Liisaa.

 

Suihkukaivon paljastustilaisuudesta Uudessa Suomettaressa kertonut professori ja kirjallisuusmies Eliel Aspelin-Haapkylä – hänkin ei-niin-yllättäen Wikströmin pitkäaikainen tuttava, tukija ja kuoltuaan myös Wikströmin tekemän hautamuistomerkin aihe – katsoi teoksen olevan ansiokas. Hänen mielestään Wikströmiä olikin ”täydestä syystä ja vilpittömästi” onniteltava siitä, että ”suurisuuntainen yritys” oli ”niin täydellisesti onnistunut”. Myös tamperelaiset olivat ilmeisesti samaa mieltä. Paikalla ollut työmies oli nimittäin Aspelin-Haapkylän mukaan henkilökohtaisesti puhutellut Wikströmiä ja todennut, että komeus oli jopa vähän liikaa: ”Tämä on meille liian kaunista, tämmöistä emme ole ansainneet!”. Itsekorostuksen välttely näyttää siis olleen tamperelaisille ominaista jo sata vuotta sitten – ei tehdä meistä ny mitään numeroo!

Uutinen Tampereelle nousseesta suihkukaivosta Kyläkirjaston kuvalehden B-sarjassa vuonna 1913. Kuva: Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot.

Pohjan neito –suihkukaivo ei ollut ainoa Wikströmin ja Tirkkosen välinen yhteys: Wikström veisti myöhemmin myös Nikolai Tirkkosen vaimon Fannyn muotokuvan, joka Wikströmin tyttären Mielikki Ivalon mukaan on Tampereen Taidemuseon kokoelmissa. Lisäksi Wikströmien ja Tirkkosten välillä oli epämuodollisempaakin yhteydenpitoa. Mielikin nuoruudenmuistelmista nimittäin löytyy mainintoja yhteisestä ajanvietosta: käynneistä Tirkkosten liikkeessä, vierailusta heidän huvilallaan ja jopa tarina Nikolai Tirkkosen Mielikille lahjoittamasta timanttismaragdineulasta.

Fanny Tirkkosen muotokuva. Mari Tossavaisen mukaan Wikström yritti tässä työssä sovittaa myös mallin kädet muotokuvaan, ja siten siis etsi ratkaisua muotokuvaajille tuttuun ongelmaan. Kuva: Piipunjuurella.fi., Valkeakosken museot.

Tampereella sijaitsee myös varhainen Wikströmin teos, tamperelaista kauppiasta Gustaf Fredrik Ahlgrenia kuvaava Gustaf Fredrik Ahlgrenin rintakuva (1888). Veistos sijoitettiin alun perin Ahlgrenin lahjoituksen turvin rakennetun köyhäintalon, nykyisen Koukkuniemen vanhainkodin pihalle. Sekä Pohjan neidon että Ahlgrenin rintakuvan luo löytää Tampereen taidemuseon tarjoaman Tampereen patsaat -tietokannan avulla.

Gustaf Fredrik Ahlgrenin rintakuva Tampereen Koukkuniemessä. Kuva: Wikimedia Commons. Kuvaaja: Haltiamieli. CC BY-SA 3.0. https://commons.wikimedia.org/wiki/User:Haltiamieli https://creativecommons.org/licenses/by-sa/3.0/

Kolmas Tampereelle sijoitettu Wikströmin työ on piispa Jaakko Gummeruksen (1870–1933) hautamuistomerkki, joka paljastettiin Kalevankankaan hautausmaalla kesäkuussa 1936. Gummeruksen muistomerkin työstö ajoittui Wikströmin uralla vaiheeseen, jolloin hän oli jo joutunut syrjään asemastaan johtavana julkisen veistotaiteen tekijänä. Tällöin Wikströmin tuotannon painopiste siirtyi erilaisiin hautamuistomerkkeihin, joita hän laati myöhäisvuosinaan useita kymmeniä.

Piispa Jaakko Gummeruksen hautamuistomerkki Kalevankankaan hautausmaalla.

Toistuva työskentely hautapaasien parissa saattoi hieman kyllästyttääkin taiteilijaa. Yrjö Suomalainen nimittäin kertoo, kuinka Wikström saattoi tulla työnsä äärestä mallivalokuvan kanssa valittaen: ”Katso nyt tätä naamaa! Tästäkin pitäisi jotain tehdä. Tee siitä nyt sitten, kun siinä ei ole kerrassaan mitään”. Jostain elanto oli kuitenkin saatava: ”Mutta se leipä, se leipä…”.

On vaikea sanoa, kuuluiko Gummeruksen hautamuistomerkin laatiminen näihin leipätöihin. Wikströmin mielenkiintoa saattoi kuitenkin lisätä se, että kuten niin monen muunkin hänen teoksensa kohdalla, hän oli tuntenut kohteen henkilökohtaisesti: Gummerus ja Wikström olivat olleet toistensa kanssa tekemisissä esimerkiksi Mikael Agricolan patsashankkeen tiimoilta. Teoksen tilaaja ajattelikin, että henkilökohtaisen tuttavuuden ansiosta Wikström osaisi laatia Gummeruksen vaatimattoman luonteen kanssa yhteensopivan, kauniin ja arvokkaan, mutta prameilua välttävän muistomerkin. Tämäntyyppisestä työstähän Wikströmillä oli kokemusta jo ainakin Meurmanien hautamuistomerkin osalta!

Teos ei nykyisin ole alkuperäisessä asussaan: muistomerkki vaurioitui talvisodan pommituksissa, minkä vuoksi osa kiveä jouduttiin vaihtamaan ja reliefi valamaan uudelleen. Gummerusta piispanpuvussaan esittävän muotokuvan paikallistamisessa auttaa Kalevankankaan hautausmaan hautakartta, mutta sitä ei välttämättä tarvita: aivan hautausmaan kappelin vieressä sijaitseva muistomerkki on helppo löytää.

Muotokuvassa mallina käytetty Gummeruksen kuva ja reliefin kipsivalos. Kuvat: Piipunjuurella.fi, Valkeakosken museot.

Vilppulan hautausmaa – Serlachiusten reliefi ja Jurveliusten hautamuistomerkki

Vilppula ja Serlachius-suvun tukikohtana toiminut Mänttä eli nykyisin Mänttä-Vilppulan kaupunki on Visavuoren ja Valkeakosken ohella toinen Pyhä-Näsin Wikströmin teosten keskittymä. Koko Mänttä-Vilppulan alueelta löytyviin Wikströmin teoksiin pääsee tutustumaan virtuaalisesti Serlachius-museoiden tarjoaman palvelun avulla.

Vilppulan hautausmaalla sijaitsee vierekkäin kaksi Wikströmin työtä. Ensimmäinen näistä on Mäntän tehtaiden alkuperäisen patruunan G. A. Serlachiuksen ja hänen puolisonsa Alicen hautakiveen vuonna 1913 kiinnitetty, pariskuntaa kuvaava pronssireliefi. Serlachiusten hautamuistomerkin toteutuksessa on itse asiassa mielenkiintoisia yhtäläisyyksiä edellä esitellyn Meurmanien hautamuistomerkin kanssa: molemmissa on käytetty luonnonkiveä ja varsinaisessa reliefiosassa on kuvattu kummankin puolison sivuprofiilit, Serlachiusten muistomerkissä vain kasvojen rintamasuunta on toinen ja havunoksa puuttuu. Osuvaa tästä yhdenmukaisuudesta tekee se, että G. A. Serlachius ja Agathon Meurman olivat vanhoja ystäviä, jotka olivat muun muassa olleet molemmat ajamassa Suomen ensimmäisen jäänmurtajalaivan hankintaa.

Hautakivestä löytyvät myös neljän Serlachiusten pienokaisena kuolleen pojan nimet. Alimpana kivessä mainitaan pojista ainoana aikuisiän saavuttanut Axel Ernst, jolla myös oli traaginen elämänkulku: 1900-luvun alussa hänet syrjäytettiin suunnitellulta paikaltaan isänsä seuraajana Mäntän tehtaiden johtajana, vuonna 1911 hän teki vararikon ja lopulta päätti itse elämänsä vuonna 1922. Wikström teki myös Axel Ernstistä, kuten G. A. ja Gösta Serlachiuksestakin, muotokuvan.

G. A. ja Alice Serlachiuksen muotokuvareliefi Vilppulan hautausmaalla. Kuva: Wikimedia Commons. Kuvaaja: Kulttuurinavigaattori. CC BY-SA 4.0. https://commons.wikimedia.org/wiki/User:Kulttuurinavigaattori https://creativecommons.org/licenses/by-sa/4.0/

Aivan Serlachiusten hautamuistomerkin vieressä sijaitsee puolestaan Pyhä-Näsin Wikström-teosten kätketty helmi: kaunis, valkoiseen marmoriin veistetty Wladimir ja Thyra Jurveliuksen hautamuistomerkki (1907). Teoksen tilasi G. A. Serlachiuksen tytär Thyra vuonna 1905 puolisonsa Wladimir Jurveliuksen hautamuistomerkiksi, ja se pystytettiin paikalleen elokuussa 1907. Teoksen yläosaan on sijoitettu ruusuköynnöksen ympäröimä Wladimir Jurveliuksen muotokuva ja sen alla on luonnollisen kokoinen sureva naishahmo. Myös kiven toiselle puolelle kannattaa katsoa: sinne Wikström on veistänyt art nouveau -tyylisen kasviaiheen.

Wladimir ja Thyra Jurveliuksen muistomerkki Vilppulan hautausmaalla. Kuva: Wikimedia Commons. Kuvaaja: Kulttuurinavigaattori. CC BY-SA 4.0. https://commons.wikimedia.org/wiki/User:Kulttuurinavigaattori https://creativecommons.org/licenses/by-sa/4.0/

Jurveliusten hautamuistomerkki on tiettävästi suurin Suomessa sijaitseva Carraran valkoiseen marmoriin tehty veistos – marmorilohkare, josta se veistettiin, painoi huikeat 9600 kiloa. Marmorin työstäminen valmiiksi veistokseksi olikin melkoinen urakka: Wikström valitti Mari Tossavaisen mukaan jälkeenpäin, että ”[k]ova se oli hakata ja päivässä ehti niin vähän”, ja siksi ”[t]uo suuri kivi varsinkin pilasi minulta koko kesän”. Wikströmin apulaisena työskennellyt Aukusti Veuro joutui jopa sairaalaan kipsi- ja marmoripölyn aiheuttamien keuhkovaivojen vuoksi. Myös kuljetuksessa oli ongelmia: sateet olivat saaneet tiet huonoon kuntoon ja kookkaan teoksen kuljetus uhkasi siirtyä talvipakkasille. Työ saatiin kuitenkin perille ja paljastus tapahtui elokuussa 1907. Lopulta Wikström katsoi teoksen onnistuneen hyvin ja jopa harmitteli sitä, että teos päätyi niin kauas ”erämaahan”, syrjään pääkaupungista katsoen. Poikkeamalla Vilppulan hautausmaalle Pyhä-Näsin kulkijoilla on siis oivallinen tilaisuus huojentaa Wikströmin tuskaa!

Marmorilohkaretta – ehkä jopa juuri tulevaa Jurveliusten muistomerkkiä – tuodaan Visavuoren rantaan. Kuva: Piipunjuurella.fi., Valkeakosken museot, kuvaaja Emil Wikström(?).

Jurveliusten tapaus

Jurveliusten hautamuistomerkki on huomionarvoinen jo poikkeuksellisessa kauneudessaan, mutta vielä kiehtovamman siitä tekee perehtyminen sen taustatarinaan. Muistomerkin koskettava ulkomuoto on nimittäin melko räikeässä ristiriidassa kirjallisuudesta löytyviin Wladimir Jurveliusta ja tämän avioelämää koskeviin skandaalinkäryisiin kuvauksiin nähden.

Esimerkiksi G. A. Serlachiuksen seuraajan Gösta Serlachiuksen muistelukset Wladimir Jurveliuksesta ovat rumaa luettavaa:

”Hän oli perin pohjin kiinnostunut musiikista ja ryypiskelystä. On varmaa että hän esimerkkinsä voimalla ja ryyppyseuran kaipuullaan tuhosi monta elämää Mäntässä. […] Ryyppytuurit alkoivat tavallisesti lauantai-iltaisin ja jatkuivat koko sunnuntain. Maanantai-aamupäivisin tarvittiin ”päänparannuksia”, jotka usein antoivat vauhdin koko maanantain kestäville mitä hurjimmille ryyppäjäisille, jotka sitten tiistain ja keskiviikon kuluessa vähitellen asettuivat. Ja seuraavana lauantaina mentiin taas, milloin yhden, milloin toisen ryyppyveljen kanssa. […].”

Kovin ruusuisena Gösta Serlachius ei esitä myöskään Thyra Serlachiuksen avioliittoa Wladimirin kanssa:

”Voidaan pitää selvänä että yhteiselämä hänen kanssaan ainakin jossain määrin oli syynä [Thyran] surulliseen kohtaloon – parantumattomaan mielitautiin – sillä vaikka taipumusta tähän sairauteen esiintyikin äidin suvussa, nuoren tytön mielenrauhaa ei voinut olla järkyttämättä joutuminen vastoin tahtoaan pakotetuksi yhteiselämään Jurveliuksen kaltaisen iäkkään, elähtäneen, viinaanmenevän ja niin harvoja miellyttäviä ominaisuuksia omanneen miehen kanssa.”

Gösta syytti Alice Serlachiusta – eli G. A. Serlachiuksen puolisoa ja Thyran äitiä – onnettoman avioliiton junailusta: hänen mukaansa 18-vuotias Thyra ei olisi halunnut avioitua itseään selvästi vanhemman Jurveliuksen kanssa, mutta asian ratkaisi Wladimirista pitäneen Alicen tahto.

Epäedullinen kuva Jurveliuksesta ja hänen avioliitostaan Thyran kanssa saa vahvistusta myös toisaalta. Teemu Keskisarja esittää G. A. Serlachius -elämäkerrassaan, että Jurveliusten avioliitto oli ”lapseton ja onneton”, ja jopa että Thyra menehtyi aikanaan mieheltään saamaansa syfilikseen. Nämä Serlachius-suvulta peräisin olevat tiedot ovat päätyneet myös Oula Silvennoisen Gösta Serlachius -elämäkertaan. Wladimirin kohdalla Silvennoinen jopa lisää kierroksia todeten, että tämä kuoli ”syfiliksen ja pitkäaikaisen reippaan alkoholinkäytön raunioittamana”. Kovaa tekstiä siis kaiken kaikkiaan!

Piipun juurella -tietokannan mukaan kuvassa on mahdollisesti Wladimir Jurvelius, ja kyllä se näin on: asia varmistuu R. Erik Serlachiuksen muistojulkaisussa julkaistusta Thyran ja Wladimirin yhteiskuvasta. Kuva: Piipunjuurella.fi., Valkeakosken museot.

Näiden tietojen valossa Jurveliusten muistomerkin puhtaan valkoinen marmori, köynnöksen ylevästi ympäröimä Wladimirin kuva ja varsinkin surun valtaama naishahmo alkavat vaikuttaa lähestulkoon irvokkailta. Miten niin kelvoton henkilö ja niin onneton liitto ovat saaneet niin kauniin muistomerkin? Onko Jurveliusten tapaus todella niin päivänselvä kuin miltä se mainittujen lähteiden valossa näyttää?

Ainakin edellä lainatun Gösta Serlachiuksen muistelmatekstin kohdalla on huomioitava, ettei hän ollut mikään puolueeton arvioija: Silvennoisen mukaan Jurveliuksesta oli nimittäin aikanaan muodostunut Gösta Serlachiukselle ”inhottu kilpailija”. Myöskään Alice Serlachius ei ollut Göstan suosiossa, vaan juuri häntä kohtaan tämä kantoi ”kestävintä kaunaa”: Alice oli Göstalle – jälleen Silvennoisen sanoja lainaten – ”taloudellisen ymmärtämättömyyden, kulttuurisen ahdassieluisuuden ja epä-äidillisyyden ruumiillistuma”. Silvennoinen toteaakin, että Gösta Serlachius kuvasi tietoisesti muistelmatekstissään G. A. Serlachiuksen lähipiirin joukkona ”ilkeämielisiä ja pikkusieluisia keskinkertaisuuksia.” Serlachiuksen tulkintoja siis värittää jälkikäteinen tarkoitushakuisuus sekä varmasti myös höyryjen päästelyn ja kalavelkojen maksun tarve.

Kuvaan kaameasta Jurveliuksesta ja onnettomasta liitosta sopii huonosti myös se, että Liisa Lindgrenin mukaan Thyra Serlachius kirjoitti muistomerkin valmistuttua Emil Wikströmille olevansa erityisen ilahtunut siitä, miten tämä oli osannut tulkita surevan puolison mielenliikkeitä. Olisiko Thyra toiminut näin, jos Wladimir todella oli kuvatun kaltainen, kertakaikkisen kauhea mies? Vai selittyykö asia tahdikkuudella – oliko kyse vain hyvien tapojen mukaisesta käyttäytymisestä, jota harrastettiin myös Serlachiukset henkilökohtaisesti tunteneen Wikströmin kanssa?

Jurveliusten – tai tuolloin vielä vain Wladimirin, muistomerkin omistuskirjoituksen mukaan Thyran ”sydämellisesti rakastetun puolison” – hautamuistomerkki vuonna 19O7. Kuva: Piipunjuurella.fi, Valkeakosken museot.

Askarruttavaa on sekin, että loppuelämänsä Helsingissä Mäntän tehtaiden toiminnasta irti elänyt ja väitetysti miehensä välittämään kuppaan kuollut Thyra haudattiin lopulta tämän kanssa saman hautakiven alle. Oliko se lesken tahdon mukaista vai jälleen silkkaa säädynmukaisuutta, sopivaksi katsottu menettelytapa?

Vastaaminen näihin kysymyksiin edellyttäisi perusteellisempaa tutkimustyötä, joten Jurveliusten tapaus jää nyt auki. Asian avoimuus oikeastaan kuitenkin vain lisää teoksen vetoa: Jurveliusten hautamuistomerkin äärellä voi kukin pohtia vapaasti, onko sen valkoinen marmori epäsopivuudessaan lähes rienausta – vai olisiko Wladimirissa ja Jurveliusten avioliitossa sittenkin ollut myös materiaalin kuvastamia vaaleampia sävyjä?

Myös Helsingin Kaiku (7. syyskuuta 1907) tunnusti Jurveliusten hautamuistomerkin taiteellisen arvon. Kuva: Kansalliskirjaston digitoidut aineistot.

Mänttä – Serlachiusten kokoelmat ja muistomerkit

Vilppulan hautausmaalta alle kymmenen kilometrin päässä sijaitsevassa Mäntässä Wikströmin tuotantoa on ensinnäkin Serlachius-museoiden kokoelmissa – esimerkiksi Gösta Serlachiuksen muotokuva (1920) ja Akseli Gallen-Kallela suksilla (1906, valos 1941). Lisäksi Joenniemen kartanon pihapiiriin eli Gösta-museon puistoon on sijoitettu teokset Kalapoika (Poika ja ahven, 1888, valos 1917) sekä Kuokkamies (1908).

Kalapoika (Poika ja ahven) Mäntän Joenniemen kartanon terassilla. Kuva: Wikimedia Commons. Kuvaaja: Kulttuurinavigaattori. CC BY-SA 4.0. https://commons.wikimedia.org/wiki/User:Kulttuurinavigaattori https://creativecommons.org/licenses/by-sa/4.0/

Wikströmin julkisia veistoksia löytyy myös Mäntän keskustasta. Aivan Mäntän tehtaan edustalla sijaitsee kooltaan huomattava – yli 21 metriä leveä ja yli neljä metriä korkea – G. A. Serlachiuksen muistomerkki (1921). Sen keskipiste on Serlachiuksen rintakuva, jonka molemmin puolin on sijoitettu mieshahmoa esittävät graniittiset reliefit Maanviljelys ja Tehdastyö.

G. A. Serlachiuksen muistomerkki Mäntässä. Kuva: Piipunjuurella.fi., Valkeakosken museot.

Työstä ei alkujaan ollut tarkoitus tulla niin massiivinen: alun perin Wikströmiä pyydettiin tekemään Serlachiuksen tehtaan 50-vuotisjuhlia varten vain uusi valos G. A. Serlachiuksen rintakuvasta, mutta Wikström itse ehdotti kookkaampaa muistomerkkiä. Hänen ehdotuksensa monumentiksi oli valmis jo vuonna 1916, mutta työ viivästyi, ja muistomerkki paljastettiin lopulta vasta vuoden 1921 alussa. Nykyiselle paikalleen Koskelanlammen rannalle se siirrettiin kadun toiselta puolelta vuonna 1957.

 

Mäntän hautausmaalla taas sijaitsee Wikströmin ja W. G. Palmqvistin suunnittelema Serlachiusten suvun hautamuistomerkki, joka on Wikströmin toteuttamista hautamuistomerkeistä suurin. Sen valmiiksi saattaminen oli pitkä ja vaiheikas prosessi. Gösta Serlachius tilasi suunnitelman muistomerkiksi vuonna 1916 nuorimman lapsensa kuoleman jälkeen. Tuolloin suunniteltu kokonaisuus jäi kuitenkin toteutumatta sisällissodan syttymisen vuoksi. Asiaan saattoi vaikuttaa myös se, ettei Mäntässä ollut tuolloin vielä omaa hautausmaata.

Wikströmin luonnos Serlachiusten sukuhautamuistomerkiksi. Kuva: Piipunjuurella.fi., Valkeakosken museot.

Muistomerkkihanketta ei kuitenkaan hylätty vaan se käynnistyi uudelleen vuonna 1928 Mäntän kirkon vihkiäisissä, jossa Serlachius otti hankkeen jälleen esille. Wikström oli tähän käänteeseen tyytyväinen, koska oli nähnyt vaivaa ideansa eteen ja piti sitä hyvänä. Varsinainen rakennustyö aloitettiin vuonna 1933 kustannussyistä pelkistetyn suunnitelman mukaisesti. Uuden kokonaisuuden piirsi W. G. Palmqvist, joka oli osallistunut myös G. A. Serlachiuksen muistomerkin toteutukseen. Wikströmin hahmotelmasta jäivät jäljelle vain monumentin keskiosan molemmin puolin sijoitetut ihmisryhmiä kuvaavat veistokset. Muistomerkki valmistui lopulta neljä vuotta myöhemmin, lokakuussa 1937.

Toinen Serlachiusten hautamuistomerkin veistosryhmistä kipsiversiona. Kuva: Piipunjuurella.fi., Valkeakosken museot.

Serlachiusten hauta-alue sijaitsee muistomerkin takana, kummun päällä, jonne johtavat kierreportaat. Ensimmäinen sukuhautaan haudattu henkilö oli vuonna 1942 kuollut Gösta Serlachius itse. Ilmeisesti jo ennen tätä alueelle kuitenkin sijoitettiin Ruth Serlachiuksen ensimmäisestä avioliitosta syntyneen tyttären Gunvorin muistokivi, jonka Wikström oli tehnyt 1920-luvulla.

Serlachiusten sukuhautamuistomerkki Mäntän hautausmaalla. Kuva: Wikimedia Commons. Kuvaaja: Kulttuurinavigaattori. CC BY-SA 4.0. https://commons.wikimedia.org/wiki/User:Kulttuurinavigaattori https://creativecommons.org/licenses/by-sa/4.0/

KÄYTETTY KIRJALLISUUS

Agathon Meurmanin ja hänen puolisonsa hautapatsaan paljastus. Uusi Suometar 26.6.1912, 5.

Forssan, Valkeakosken ja Varkauden museoiden tietokanta: http://www.piipunjuurella.fi/. Luettu 5.12.2018.

Ilvas, Juha: Kuvanveistäjä Emil Wikström. Teoksessa Emil Wikström. Herkkyyttä ja voimaa. Gösta Serlachiuksen taidemuseo 17.5. – 31.10.2002. Gösta Serlachiuksen Taidesäätiö 2002, 11–45.

Ilvas, Juha: Näyttelyteokset. Teoksessa Emil Wikström. Herkkyyttä ja voimaa. Gösta Serlachiuksen taidemuseo 17.5. – 31.10.2002. Gösta Serlachiuksen Taidesäätiö 2002, 56–129.

Ivalo, Mielikki: Emil Wikström tyttären silmin. Teoksessa Vuorinen, Olli (toim.): Visavuoren vaiheilta. Kustannusliike Kapitteli. 1969. [ei sivunumeroita]

Ivalo, Mielikki: Visavuoren paljasjalka. Nuoruudenmuistoja ja päiväkirjoja vuosilta 1907–1927. (toim. Pirjo Tuominen). RKS Tietopalvelut Oy 2014.

Keskisarja, Teemu: Vihreän kullan kirous. G. A. Serlachiuksen elämä ja afäärit. Siltala, Helsinki 2010.

Kuuliala, Annamaija: Hohteessa menneiden kauniiden kesien. Taidetta ja taiteilijoita Sääksmäeltä. Sääksmäki-Seura 1992.

Liisa Lindgren: Memoria. Hautakuvanveisto ja muistojen kulttuuri. SKS Helsinki 2009.

Lindqvist, Leena ja Ojanen, Norman: Visavuori. Emil ja Alice Wikströmin koti ja ateljee. Teoksessa Lindqvist, Leena ja Ojanen, Norman: Taiteilijakoteja. Otava, Helsinki 2006, 133–151.

Julkiset veistokset. Valkeakosken kaupungin verkkosivut: http://www.valkeakoski.fi/portal/suomi/kulttuuri_ja_vapaa-aika/julkiset+veistokset/. Luettu 5.12.2018.

Pelto,  Pentti: Suomen historiallisia urkuja. Rakentajat. Sibelius-Akatemia, Kirkkomusiikin osasto. Virtuaalikatedraali: http://www2.siba.fi/shu/rakentajat.html. Luettu 4.12.2018.

Pitkänen, Maritta: Serlachiukset ja Emil Wikström. Teoksessa Emil Wikström. Herkkyyttä ja voimaa. Gösta Serlachiuksen taidemuseo 17.5. – 31.10.2002. Gösta Serlachiuksen Taidesäätiö 2002, 46–55.

Pollari, Kaarina: Vilppulan kirkkomaa, sen muistomerkkejä ja ihmisiä niiden takaa.  Teoksessa Kemppainen, Raimo (toim.): Vilppulan hautausmaa ja kirkot. Vilppulan seurakunta 1994, 49–112.

Silvennoinen, Oula: Paperisydän. Gösta Serlachiuksen elämä. Siltala, Helsinki 2012.

Suomalainen, Yrjö: Visavuoren mestari. Piirteitä Emil Wikströmistä ihmisenä ja taiteilijana. Otava Helsinki 1982.

Tirkkonen Marja-Liisa: Suomalaisia kulttuurikoteja. WSOY Porvoo-Helsinki-Juva 1997.

Tossavainen, Mari: Emil Wikström. Kuvien veistäjä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2016.

Vainio, Matti: ”Nouskaa aatteet!”. Robert Kajanus. Elämä ja taide. WSOY, Helsinki 2002.

Vares, Vesa: Meurman, Agathon (1826 – 1909) kartanonomistaja, valtiopäiväedustaja. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu: https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/4569. Julkaistu 6.9.2001. Luettu 21.11.2018.

Vihavainen, Timo: Taantumusmiehen muistelmia. Vihavainen-blogi: http://timo-vihavainen.blogspot.com/2016/07/taantumusmiehen-muistelmia.html. Julkaistu 31.7.2016. Luettu 5.12.2018.

Virkkunen, Paavo: Agathon Meurman. Henkilö ja elämäntyö. III. 1881–1909. Otava, Helsinki 1957.

Vuorinen, Olli: Emil Wikström ja Visavuori. Teoksessa Vuorinen, Olli (toim.): Visavuoren vaiheilta. Kustannusliike Kapitteli 1969.

Vuorineuvos R. Erik Serlachiuksen muisto. Otava 1981.

E. S. Yrjö-Koskinen: Meurman-puolisoiden hautapatsas Kangasalan hautuumaalla. Joulujuhla 1.12.1912, 11–12.