Ellen Thesleffin Murole

Yksi Suomen tunnetuimmista taiteilijoista, Ellen Thesleff (1869–1954), vietti suuren osan elämänsä kesistä Pyhä-Näsi-reitistön maisemissa, tarkkaan ottaen Ruoveden Muroleessa, jossa hänen perheellään oli huvila Casa Bianca. Thesleffin sivellin tallensi näkemyksiä paikallisista ihmisistä ja maisemista ja hän teki myös seinämaalauksia läheiseen Pekkalan kartanoon. Casa Biancaa ei ole enää olemassa, mutta Thesleffiä inspiroinut Muroleenkosken ympäristö on edelleen kenen tahansa kulkijan koettavissa.  

Thesleffit – Muroleen kesäasukkaat

Näsijärven pohjoispäässä, runsaan 40 kilometrin etäisyydellä Tampereelta, on kapea maakannas, jonka puhkaisevat parinsadan metrin välein Muroleen koski ja Muroleen kanava. Koski on seuraus luonnonmullistuksesta vuosituhansia sitten, kanavan ovat ihmiset aikaansaaneet viime vuosisadalla [1800-luvulla]. Molemmat yhdessä ovat vaikuttaneet siihen, että alue viime vuosisadan lopulla alkoi kiinnostaa teollisuusmiehiä ja liikkeenharjoittajia. Heidän toimintojensa ansiosta pieni paikkakunta sai uusia virikkeitä ja sinne syntyi vuosisatojen vaihteen tienoilla vireästi toimiva kyläyhteisö.

– Martti Suhonen teoksessa Muroleen kanava. Näsijärven helmi (1985).

  Osaksi tätä vireää kyläyhteisöä liittyi 1880-luvun lopussa myös tie- ja vesirakennusten ylihallituksen ylitirehtööri Alexander Thesleffin ja hänen vaimonsa Lillin perhe. Kesän 1888 he viettivät Ruoveden kirkonkylän läheisyydessä, ja seuraavat kesät asuttiin Jämingissä ja Muroleen kanavalla sahanomistaja Gottkampfin huvilassa. Ylitirehtööri Thesleff ihastui tällöin Murolekosken maisemiin ja kosken kalarikkauteen. Vakinaisen tukikohdan Thesleffin perhe sai Muroleeseen, kun Alexander Thesleff osti Murolekosken tilan elokuussa 1891.

Murolekosken tila noin vuonna 1910–1930. Kuvaaja Matti Luhtala. Kuva: Vapriikin kuva-arkisto.

  Kyseinen vuosi oli merkityksellinen myös siksi, että samana syksynä Ellen teki läpimurtonsa taidemaailmaan Muroleessa maalaamallaan Kaiku-teoksella. Ellen sai nimeä ja siirtyi Pariisiin jatkamaan taideopintojaan, mutta palasi Muroleen maisemiin taas seuraavana kesänä.  

Kaiku

Ellen Thesleffin Muroleen seudulle sijoittuvan läpimurtoteoksen Kaiku (1891) aihe on oman äänensä kaikua viljapellolla kuunteleva tyttö. Lars Petterssonin mukaan sen maalauspaikka on ”helposti lokalisoitavissa ns. Sipilännokan yläpuolella olevalle mäelle, joka sijaitsee Murolekosken niskalla”. Pettersson myös mainitsee maalauksen taustalla näkyvän Murolekosken pohjoispuolisen Palolahden vesiä sekä Hekkaperän metsää. Tytön mallina Thesleff käytti Petterssonin mukaan pikkusiskonsa Thyran leikkitoveria, Muroleen sahan työmiehen tytärtä Veera Blommerusta.

  Vuoden 1892 elokuussa perheen isä Alexander kuoli Muroleessa vain 54-vuotiaana, mikä vaikutti Elleniin syvästi. Alexanderin kuolema ei kuitenkaan merkinnyt Murole-yhteyden katkeamista, vaan Murolekosken tila pysyi edelleen perheen hallussa, ja talven suruajan jälkeen Ellen palasi sinne maalaamaan kolmen ystävänsä, Sigrid Granfeltin, Beda Stjernschantzin ja Anna Bremerin kanssa. Kesäasuminen ja työskentely Muroleessa jatkuivat tämän jälkeenkin: Alexanderin kuolemaa seuranneilta vuosilta peräisin olevia Ellenin Muroleeseen sijoittuvia teoksia ovat esimerkiksi Haapoja (1893) ja Kevätyö (1894), jotka molemmat kuvaavat Murolekosken tilalta avautuvaa koskinäkymää.

Ajalle epätyypilliseen tapaan lyhythiuksiset Ellen Thesleff ja Sigrid Granfelt maalaamassa Muroleessa vuonna 1893. Sukupuolirooleja haastaa myös ainakin Sigridin, ehkä Elleninkin kaulassa roikkuva kravatti. Kuva: Svenska litteratursällskapet i Finland, SLSA 959 Ellen Thesleffs fotografier.

 

Elämää ”Valkoisessa talossa”

Vuonna 1898 Thesleffit myivät Murolekosken tilan, koska sen hoito Helsingistä käsin kävi turhan raskaaksi perheen äidille Lillille. Heidän haltuunsa jäi kuitenkin vielä tontti, jossa oli aiemmin kanavanhoitajan asuntona toiminut ja sittemmin Muroleen matkalaisia majoittanut rakennus. Se laajennettiin 1899 Ellenin suunnitelmien mukaisesti perheen uudeksi huvilaksi, ”valkoiseksi taloksi”, Casa Biancaksi.  

Kuvaus Casa Biancasta vuodelta 1955

Huvila on kaksikerroksinen ja laakeakattoinen sekä nimensä mukaisesti ulkoa valkoiseksi maalattu. Yläkerran huoneisiin on liittynyt useita ulkoparvekkeita ja salin puoleiseen päätyyn väljä altaani, josta koivujen, haapojen ja tervaleppien lomitse avautuu ihastuttava näköala Paloveden lahdelle ja ohivirtaavalle, alati kohisevalle Murolekoskelle. Ulkoa päin haluaa Casa Bianca esittää valkoiseksi kalkittua italialaista maalaistaloa. Interiööreissä on kuitenkin toinen yleissävy. Useimmissa huoneissa on paljaat hirsiseinät, varsinkin yläkerrassa, jossa taiteilijattaren vaatimaton ja askeettinen ateljeekin sijaitsee. Poikkeuksen muodostaa kuitenkin jo mainitsemani avara sali, jossa on sisäpuolellakin valkaistut hirsiseinät, leveät ja matalat pieniruutuiset ikkunat sekä peräseinällä keittiöön ja kamariin johtavien ovien välissä kookas avotakka, sekin valkaistu ja muodoltaan paikallista ruoveteläistä tyyppiä. Myöskin avoportaissa, jotka johtavat salin lounaisnurkasta yläkertaan, on käytetty paljaaksi jätettyä puuta. Sali on toiminut sekä olo- että ruokailuhuoneena, ja kalustus on tämän mukainen.

–  Lars Pettersson teoksessa Taidemaalareita Ruovedellä (1955).

  Ellen Thesleffin elämäkerturin Hanna-Reetta Schreckin mukaan Ellen rakasti alusta asti Casa Biancaa eikä säästellyt vaivojaan muovatessaan sitä mieleisekseen: taloon rakennettiin paljon omatekoisia huonekaluja ja Ellen koristeli sen huoneita ja kalusteita makunsa mukaan. Samoin myös Casa Biancan ulkomuotoa muuteltiin melkoisen vapaasti: väkimäärän kasvaessa taloon rakennettiin uusia huoneita ja osia useaan kertaan, mikä loi sille erityisen, hieman tilkkutäkkimäisen ulkoasun.

Ellenin pikkusisko Thyra ja Casa Biancan sisätilojen koristeluja 1900-luvun alussa. Kuva: Svenska litteratursällskapet i Finland, SLSA 959 Ellen Thesleffs fotografier.

 

Casa Bianca etelästä päin oletettavasti Lars Pettersonin kuvaamana. Teoksesta Taidemaalareita Ruovedellä (1955).

  Vaikuttaa siltä, että Thesleffit elivät Casa Biancassa hyvin onnellista ja omannäköistään, rattoisien ruoka- ja kahvihetkien, itse järjestettyjen naamiaisten, konserttien, tanssiaisten ja näytelmien täyttämää elämää. Yhteiselon ihanuudesta todisti Ellenin huvilan salin oven yläpuolelle 1920-luvulla maalaama kukkaseppele ja teksti ”Vårt härliga hem 1899 Lilli Thesleff E. T. 15.7.24”. Vilkkainta huvilan elämänmeno oli ilmeisesti 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä, jolloin kesänvietossa saattoivat olla yhtä aikaa vaikkapa Thesleffin siskokset, äiti Lilli, setiä, tätejä, siskoksista nuorimman eli Thyran lapset sekä myös pikkuveli Rolfin perhe.

Thesleffin perhettä ja ystäviä musisoivat Muroleessa 1900-luvun alkuvuosina – Ellen soittaa kitaraa, pikkusisko Gerda mandoliinia ja nuorin sisko Thyra viulua. Kuva: Svenska litteratursällskapet i Finland, SLSA 959 Ellen Thesleffs fotografier.

  Ellenin aluetta huvilassa oli yläkerran ateljee, minkä lisäksi hän maalasi myös ”elävässä ateljeessaan”, läheisessä Kissasaaressa. Perhe kunnioitti ja tuki Ellenin taiteellista kunnianhimoa antamalla hänelle työrauhan – hän sai Muroleessa keskittyä taiteeseensa ilman velvoitetta osallistua seuraelämään tai taloudenhoitoon. Muilla ei myöskään ollut pääsyä hänen ateljeehensa ilman lupaa. Ja kun työskentelyolosuhteet olivat otolliset, myös tulosta syntyi: Ellenin Muroleen maisemia kuvaavia tai siellä maalattuja teoksia on paljon, ja usein niissä esiintyy nimenomaan Muroleen koskimiljöö.

Ellen ulkoilmamaalaamassa Muroleessa 1910-luvulla. Kuva: Svenska litteratursällskapet i Finland, SLSA 959 Ellen Thesleffs fotografier.

 

Kevätyö

Murolekosken maisema on esimerkiksi vuonna 1894 maalatun Kevätyön aihe. Maalauksessa itse koski jää juuri ja juuri ulkopuolelle, ja kuvauksen kohteena on pikemminkin sen länsipuoli, jonka taustalla näkyy jälleen Hekkaperän ranta. Lehtipuiden yllä näkyvät korkeimpina kuusipuut, jotka myöhemmin nimettiin Thesleffin siskosten mukaan Elleniksi ja Gerdaksi.

  Vaikka Casa Biancan elämänmeno oli kulturellia, se ei kuitenkaan ollut mitenkään ylellistä. Varsinkin myöhäisvuosina, jolloin huvilalla asuivat pääasiassa Ellen ja pikkusisko Gerda, siellä elettiin pikemminkin hyvinkin vaatimatonta elämää: kerrotaan esimerkiksi tarinaa, jonka mukaan Casa Biancan ovelle saapuneet kerjäläiset olisivat kääntyneet kannoillaan nähtyään siskosten laihan ja nukkavierun ulkomuodon. Kalervo Maunukselan mukaan Ellenin ja Gerdan vuoteinakin toimivat pelkät olkipatjat muutaman pohjalaudan päällä. Aineellisesta vaatimattomuudesta kertoo myös se, että luonnon antimet muodostivat huomattavan osan Casa Biancan ruokavaliosta. Erityisesti syötiin kalaa, koska sitä oli helposti saatavilla. 1920-luvulla Gerda jopa elätti siskoksia myymällä saalistaan ohikulkeville laivoille. Ellenin ja Gerdan eläessä huvilalla kahdestaan lohen narraus koskesta – kuten taloudenhoito ylipäätään – olikin pääosin Gerdan heiniä ja Ellenin osuudeksi toimenpiteestä jäi lähinnä haavihenkilönä toimiminen. Myöhäisvuosina, jäätyään yksin, Ellen kalasti itse ja oli kosken ylittävällä sillalla kalastuspuuhiin antautuneena paikallisille tuttu näkymä.

Casa Bianca oletettavasti Lars Petterssonin kuvaamana kosken yläjuoksulta käsin. Teoksesta Taidemaalareita Ruovedellä (1955).

  Toisaalta Casa Biancassa oli tilaa myös pienille ylellisyyksille: kerrotaan, että perheen perinteen mukaan vohveleiden ja räiskäleiden kera piti saada nimenomaan metsämansikoita – niihin verrattuna puutarhamansikat eivät olleet yhtään mitään! Toinen ylellisyystuote oli punaviini, jota Ellen oli tottunut juomaan Italiassa. Ellenin veljentytär Margareta Thesleff-Sarvana on muistellut kuinka hän vei pullon punaviiniä jopa sairaalaan käydessään katsomassa Elleniä hieman ennen tämän kuolemaa: ”Ei tietenkään ollut sopivaa viedä viiniä sairaalaan, ja Ellen moittikin, että mitenkä sinä tuota viiniä tuot. Mutta jonkin aikaa juteltuamme, hän totesikin tyytyväisenä: – Sinä toit punaviiniä, se on hyvää.”

Ellen 1910-luvulla Muroleessa. Kuva: Svenska litteratursällskapet i Finland, SLSA 959 Ellen Thesleffs fotografier.

  Casa Biancan elämä saattoi ainakin ulkopuolisten silmissä olla myös hieman eksentristä. Jo 1890-luvulla Ellen haastoi perinteisiä sukupuolirooleja leikkaamalla hiuksensa lyhyeksi, ja siskokset myös esiintyivät miehille tyypilliseen tapaan pukeutuneina – Ellen kulki Muroleessa mieluiten harmaassa vanhassa vakosamettipuvussa ja lippalakissa. Gerdaa ja Elleniä saatettiinkin paikallisten parissa luulla miehiksi – tai siron olemuksensa vuoksi pikemminkin pojiksi. Samoin epätavallista oli se, että Ellen käytti maalatessaan haalaria, tuolloin melko tuntematonta asustetta. Kyläläisten mielestä myös Casa Bianca oli varsinkin talvella tyhjillään ollessaan hieman aavemainen paikka, kesäisin taas salaperäisen sadunomainen.  

Pekkalan kartanon seinämaalaukset

Salaperäisyyden auraa Thesleffin siskosten ja heidän huvilansa ylle loi varmasti osaltaan se, että Ellen Thesleff ei ollut juurikaan tekemisissä Muroleen kyläläisten kanssa: kanssakäyminen rajoittui lähinnä siihen kun paikkakuntalaiset toivat siskoksille marjoja tai toimivat Ellenin malleina. Maaseutuelämä oli kuitenkin sosiaalistakin, erityisesti läheisen Pekkalan kartanon emäntään Sophie von Kraemeriin Ellenillä oli lämpimät välit. Läheinen suhde Pekkalan väkeen sai myös konkreettisen ilmiasun. Vuonna 1928 Pekkalan isäntä Hans Aminoff nimittäin tilasi Elleniltä seinämaalaukset kartanon edellisenä vuonna valmistuneeseen uuteen osaan. Työhön kuuluivat myös salin pienempien pintojen sekä kaakeliuunin koristelun suunnittelu.

Oletettavasti Lars Petterssonin kuva Pekkalan salista, sen kaakeliuunista ja seinämaalauksista. Kuva teoksesta Taidemaalareita Ruovedellä (1955).

  Ellenille tilaustyö oli mieluinen ja hän maalasi kevään ja kesän Muroleessa kokeillen aiheittensa sopivuutta aika ajoin Pekkalassa. Värimaailmaltaan pastellisävyisten töiden lähtökohtana toimivat vuorokauden eri vaiheet ja pääaiheiden nimiksi tulivat Aamu, Päivä, Ilta ja . Niitä edustamaan Thesleff maalasi erilaisia ihmishahmoja: aamun vertauskuvina toimivat kaksi enkeliä pasuunoineen, päivää esittää nuori mies viikate olallaan, iltaa edustavat kukkia kädessään pitävä istuva tyttö sekä olallaan aurinkoa kantava mies ja yötä tähden säteillä soitteleva nuori mieshahmo sekä kämmenellään olevaan tähteen puhaltava tyttö. Lisäksi Ellen suunnitteli saliin myös suuren maton, joka kuitenkin värimaailmaltaan muusta sisutuksesta poikkeavana sijoitettiin lopulta toisaalle, yläkerran kirjastoon.  

Pekkalan kartanon salin Yötä kuvaavat seinämaalaukset. Teoksesta Taidemaalareita Ruovedellä (1955).

  Urakan valmistuttua Ellen ja Gerda lähtivät syksyllä 1929 Firenzeen. Vaikuttaakin siltä, että matkalle Ellenille niin tärkeään ja inspiroivaan Italiaan lähdettiin aina, kun rahatilanne sen vain suinkin salli.  

Muroleen kirkon alttaritaulu

1930-luvun vaihteessa oli myös hetken mahdollista, että Muroleeseen olisi tullut Ellen Thesleffin teos huomattavalle julkiselle paikalle. Paikkakunnalle rakennettiin nimittäin tuolloin uusi kyläkirkko, jonka alttaritaulun toteutuksesta järjestettyyn kilpailuun myös Ellen osallistui kahdella ehdotuksella, molempien aiheena Vapahtajan syntymä. Lars Petterssonin mukaan kummatkin ehdotukset kuvaavat Jeesusta sylissään pitävää Mariaa polvillaan Betlehemin tallin edustalla: ”Isommassa luonnoksessa on Maria keskellä alhaalla, pienemmässä vähän ylempänä ja keskustasta oikealle. Muuten ovat ehdotuksien väliset eroavaisuudet varsin mitättömät.”  

Muroleen kirkko vuonna 1933. Kuvaaja: Matti Luhtala. Kuva: Vapriikin kuva-arkisto.

  Hanna-Reetta Schreck arvelee, että maalausten uskonnollinen teema ja kirkkorakennus eivät innoittaneet Elleniä samoin kuin työ Pekkalassa. Tulos oli tummasävyinen ja Schreckin sanoin asiasta päättäneille mahdollisesti ”liian vaikea pala”: kerrotaan, että arvioitsijat olisivat pitäneet toista Thesleffin ehdotuksista ylösalaisin tai jopa arvioineet ehdotuksen takaosaa, johon Thesleff oli kuivannut sivellintään. Juttu on hauska, joskin ehkä hieman pahantahtoinen – ja voihan se olla tottakin! Epäilyksiä herättää kuitenkin se, että ainakin toinen alttaritauluehdotelmista on kyllä ehkä Petterssonin sanoin ”enemmän utuinen kuvitelma kuin konkreettinen aihe”, mutta ei suinkaan niin abstrakti, että sitä voisi erehtyä pitämään väärinpäin tai ylösalaisin – ellei nyt ihan välttämättä tahdo. Toisaalta, saatettiinhan näin toimia nimenomaan tahallaan. Tällaisen tulkinnan asiasta esittää ainakin Kati Tervo Iltalaulaja-romaanissaan.

Toinen Ellen Thesleffin Muroleen kirkon alttaritaulua varten maalaamista luonnoksista. Teoksesta Taidemaalareita Ruovedellä (1955).

  Lopullista totuutta asiasta on toki vaikea lausua. Varmaa on vain se, että Thesleffin ehdotuksia, sen paremmin kuin muitakaan kilpailuun lähetettyjä ehdotuksia ei hyväksytty, ja Muroleen kirkko oli parikymmentä vuotta ilman alttaritaulua. Nykyinen alttaritaulu, Lennart Segerstrålen Jeesus Getsemanessa, kirkkoon saatiin vasta vuonna 1951.  

1930-luvun sisäkuva Muroleen kirkosta, vielä ilman alttaritauluaan. Kuvaaja: Matti Luhtala. Kuva: Vapriikin kuva-arkisto.

  Myöhemmin alttaritaulunäytelmä sai vielä jälkinäytöksen. Kerrotaan Ellen Thesleffin olleen niin pettynyt jupakan lopputulokseen, että jätti maalauksensa kirkolle. Margareta Thesleff-Sarvanan mukaan ne ”unohdettiin varastoon erään kaapin ja seinän väliin, eikä kukaan tuntunut tietävän, kenen ne oikein ovat, kun aikanaan niitä kyselin”. Hän tarjoutui lunastamaan teokset, eikä hinta ollut päätähuimaava. Thesleff-Sarvanan tytär Nina Sarvana kertoo, että sopivaksi korvaukseksi katsottiin vedenkeitin, jota saatettiin käyttää esimerkiksi kasteveden lämmittämiseen talviaikaan. Näin luonnokset päätyivät siis takaisin suvun haltuun, mutta niitä vainonnut epäonni ei päättynyt vielä tähän: toinen maalauksista nimittäin tuhoutui tulipalossa 1994.  

Casa Bianca katoaa – mutta jotain jää

Vuosikymmenten kuluessa elämä Casa Biancassa hiljentyi hiljalleen: vuonna 1915 Ellenin pikkuveli Rolf hankki muutaman kilometrin päässä sijaitsevan Tokosen tilan omaksi kesäasunnokseen, ja kun perheen äiti Lilli kuoli vuonna 1919, Casa Bianca jäi lähinnä Ellenin ja Gerdan kesäasunnoksi. Gerdan vuonna 1939 tapahtuneen kuoleman jälkeen taas Ellen vietti kesiään Muroleessa yksin – viimeinen Casa Biancan kesä oli mahdollisesti 1949. Vakituisesti hän asui Helsingissä, Lallukan taiteilijakodissa, aina vuonna 1954 tapahtuneeseen kuolemaansa asti. Vuonna 1955 ilmestyneessä Taidemaalareita Ruovedellä -teoksessa Casa Biancaa kuvaileva Lars Pettersson tarjoaa ainutlaatuisen pysäytyskuvan hetkeen, jolloin Ellenin kuolemasta oli kulunut vasta noin vuosi – hetkeen jolloin taiteilijan läsnäolo paikassa oli vielä melkein aistittavissa. Hän kirjoittaa kuinka huvilan sisätilat olivat vielä tuolloin ”suurin piirtein koskemattomina”: Ellenin ateljeessa sijainnut ”egyptiläinen kaappi” oli paikallaan, kuten myös ”lohionki yläkerran portaissa”. Samoin paikallaan takan vieressä patjalla olivat Adelaide ja Ginevra, ”kaksi pellavapäistä ja reheväilmeistä räsynukkea”, jotka olivat saaneet nimensä Ellenin italialaisen kesänviettopaikan Forte dei Marmin eukkojen mukaan. Myös Petterssonin artikkelin kuvituksesta saa vaikutelman, kuin taiteilija olisi vasta lähtenyt talosta, tai ehkä vain käymässä jossain, tilapäisesti poissa.

Casa Biancan salia oletettavasti Lars Petterssonin kuvaamana. Kuvassa näkyvän pinnasohvan nurkka oli Petterssonin mukaan Ellenin lempipaikka, ”jossa hän usein tuntikausia istui kirjoja lukien ja taidejulkaisuja selaillen, välillä silmäillen jotakin neulalla seinään tilapäisesti kiinnitettyä taidejäljennöstä”. Teoksesta Taidemaalareita Ruovedellä (1955).

 

Casa Biancan salia oletettavasti Lars Petterssonin kuvaamana. Kuvaan ovat päässeet myös takan vieressä istuskelevat Adelaide ja Ginevra.  Teoksesta Taidemaalareita Ruovedellä (1955).

  Jo seuraavalla vuosikymmenellä Casa Bianca purettiin huonon kuntonsa takia. Huvilan tuolloista tilaa kuvastaa Nina Sarvanan kertomus Ellenin nuorimman siskon Thyran tyttärestä, Helsingissä opettajana toimineesta Isotta Söderhjelmistä. Isotta oli viettämässä kesää Casa Biancassa ja lähdössä seuraavana päivänä takaisin pääkaupunkiin, mutta päätti kuitenkin vielä pyytää paikallisen rakennusmestarin paikalle katsomaan mitä Casa Biancalle pitäisi tehdä. Saavuttuaan ja silmäiltyään huvilan kuntoa rakennusmestari tokaisi vain: – Te olette rohkea nainen. Teinä lähtisin jo tänään. Jotain huvilasta kuitenkin säästyi. Esimerkiksi jo yllä mainittu, Ellen Thesleffin ateljeeta koristanut egyptiläisaiheisesti koristettu maalaustarvikekaappi, samoin kuin Casa Biancan kaappikello, tuoliryhmä sekä vanha pöytä, jonka kanteen on kaiverrettu Thesleffien Murolekoskesta onkimien kolmen valtavan kalansaaliin kuvat, ovat edelleen suvun hallussa. Casa Bianca on myös ikuistettu lukuisiin valokuviin ja Ellen Thesleffin siitä tekemiin maalauksiin. Niiden avulla kulkija voi eläytyä siihen, millaista elämää Thesleffin perheen ”ihanassa kodissa” aikoinaan vietettiin.  

Eläytymään Ellenin maisemiin

 

Kuvaus Ellenin matkasta Muroleeseen 1945

Luovutettuaan huoneensa Ellen pyysi Emmauksen portieeria tilaamaan vuokra-auton. Eilen hän oli toivonut henkilökuntaa varaamaan hytin höyrylaiva Pohjolasta. Se ei onnistunut. Aina ennen sotia, kun he Sofia-siskon kanssa olivat matkustaneet, hytti oli järjestynyt. Nyt kaikki paikat olivat ylösotettuja.

Ellen läksi satamaan hyvissä ajoin, jotta pääsisi matkan ajaksi laivan ravintolasalonkiin, ehkäpä vielä ikkunan ääreen. Hän katseli mielellään saaria, kallioita, metsän ja taivaan rajaa, rantatiloja, mökkejä ja huviloita, ihmisiä huiskuttamassa laitureilla.

[…]

Pohjola keinui kovassa aallokossa. Kantturoita rahdattiin ihmisten joukossa. Ne olivat lauhkeita, alistuneita loputtomaan kuljetukseen, ehkä siirtolaisten leivänsyrjää. Aina kun laiva keinahti harjakkaamman aallon sysäyksestä, nytkähtivät ihmiset ja karja. Vain ihmiset mylvähtivät.

[…]

Ennen kapeaa salmea laiva huudahti.

– Katkelma Kati Tervon romaanista Iltalaulaja (2017).

  Oivallinen tapa aloittaa Ellen Thesleff -tutkimusretki on toimia kuten Ellen itse olisi toiminut, eli antaa Mustalahden satamasta lähtevän Tarjanne-höyrylaivan kuljettaa retken pääkohteeseen – Muroleen kanavalle. Voinemme turvallisesti olettaa, että toisin kuin Kati Tervon kuvauksessa Ellenin matkasta, karjan kanssa ei tarvitse matkustaa! Laivamatkan voi käyttää vaikkapa Ellenin elämään ja tapahtumapaikkoihin tutustumiseen, jotta perillä saa Muroleen miljööstä mahdollisimman paljon irti. Perehdytykseen voi käyttää tämän tekstin ohella esimerkiksi edellä lainattua Kati Tervon Iltalaulaja-romaania (2017), joka kertoo Ellenin kesästä Muroleessa vuonna 1945, tai Pirkko Soinisen teosta Ellen. Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen päiväkirja (2018). Molemmat ovat saatavissa myös sähköisenä vaikkapa kirjastoista, joten lisäkantamusta ei välttämättä aiheudu. Ellenin elämään syventyessä voi olla järkevää myös nauttia lounas, jotta nälkä ei pääse häiritsemään eläytymistä perille saavuttaessa. Perillä Muroleessa ensimmäinen kiintopisteistä on Ellen Thesleffin muistomerkki kanavan varressa. Vuonna 2008 pystytetty kivi muistuttaa Ellenin pitkästä elämästä ja työskentelystä kanavan seudulla ja sisältää Ellenin itse 1910-luvulla taiteelleen määrittelemän tunnuslauseen: ”Ei teorioita, ei muotoa, vain väri”. Kanavan ravintolat ovat myös toinen potentiaalinen lounaan lähde, jos Tarjanteen ruokatarjonta jäi hyödyntämättä.  

Ellen Thesleffin “elävä ateljee” Kissasaari Casa Biancasta käsin nähtynä. Kuva: Svenska litteratursällskapet i Finland, SLSA 959 Ellen Thesleffs fotografier.

  Muistomerkiltä voi siirtyä Murolekosken ylittävälle sillalle, jonka pohjoisreunalta avautuu monista Thesleffin maalauksista tuttu koskimaisema. Kosken itäpuolella sijaitsee Thesleffien omistuksessa 1890-luvulla ollut Murolekosken tila ja länsipuolella on entinen Casa Biancan paikka. Matkailijan tulee kuitenkin muistaa, että molemmat ovat yksityisomistuksessa, eivätkä siis vierailijoille avoinna. Ellenin tunnelmaan pääsee kuitenkin sillaltakin käsin – näkyypä sen länsipäästä kosken yli tähyten sekä Thesleffin maalausten kohteena että niiden syntypaikkana toiminut Kissasaarikin. Siltaa kävellessä tarjoutuu myös tilaisuus eläytyä Ellenin arkielämään: tätä samaa siltaa Thesleffitkin aikoinaan kävelivät ja siltä käsin myös kalastivat. Lisäksi vierailun kohteeksi voi ottaa alttaritaulujupakan keskipisteenä olleen Muroleen kirkon, joka sijaitsee noin viiden kilometrin päässä kanavalta ja vain muutaman sadan metrin päässä Muroleen kanavalle johtavasta risteyksestä.  

KÄYTETYT LÄHTEET

Kirjallisuus: Hoppu, Tuomas: Kulttuurihenkilöt Muroleessa. Teoksessa Hoppu, Tuomas (toim.): Kotiseutumme Murole. Ruovesiläisen kylän ja sen asukkaiden vaiheita eränkäynnin ajoilta nykypäivään. Muroleen Kylät ry, 2005, 354– 375. Hälikkä, Siina: Ellen Thesleff – the secret of a long life. Teoksessa Ellen Thesleff: Värien tanssi. 5.6.31.8.2008. Taidekeskus Retretti, 2008, 220–237. Konttinen, Riitta: Täältä tullaan! Naistaiteilijat modernin murroksessa. Siltala, 2017. Maunuksela, Kalervo: Casa Biancaa ei ole enää mutta muistot elävät yhä. Ruoveden joulu 1969, 12–15. Pettersson, Lars: Ellen Thesleff. Piirteitä oleskelusta ja työskentelystä Ruovedellä. Teoksessa Taidemaalareita Ruovedellä. Louis Sparre, Hugo Simberg, Ellen Thesleff, Gabriel Engberg. Ruoveden muistojulkaisusarja II. Ruoveden Sanomalehti O.Y. Ruovesi 1955, 29–43. Schreck, Hanna-Reetta: Ellen Thesleff – värien tanssi. Teoksessa Ellen Thesleff: Värien tanssi. 5.6.31.8.2008. Taidekeskus Retretti, 2008, 8–81. Schreck, Hanna-Reetta: Tanssi ja liike Ellen Thesleffin taiteessa. Teoksessa Ellen Thesleff: Värien tanssi. 5.6.31.8.2008. Taidekeskus Retretti, 2008, 82–95. Schreck, Hanna-Reetta: Minä maalaan kuin jumala. Ellen Thesleffin elämä ja taide. Teos, Helsinki 2017. Suhonen, Martti: Muroleen kanava. Näsijärven helmi. Alueen historia, kulttuuri, merkitys ja tulevaisuus. Ruoveden Sanomalehti Oy, 1985. Tervo, Kati: Iltalaulaja. Otava, Helsinki 2017. Vilén, Reijo: Ellen Thesleff vietti Ruovedellä lähes kuusikymmentä kesää. Ruoveden Joulu 1998, 6–10.   Muut lähteet: Tekijän keskustelut Nina Sarvanan kanssa 17.7. ja 21.8.2018.